"Tässä on vaimoni, josta puhuin", sanoi Josef, "ja tässä ovat ystäväni."
Maria oli jo työntänyt syrjään huntunsa.
"Sinisilmät ja kultatukka", ihasteli vartia itsekseen, "sen näköinen lienee ennen muinoin nuori kuningas ollut, kun hän meni Saulille soittelemaan harppua."
Sitte hän otti ohjat Josefin kädestä ja sanoi Marialle: "Rauha sinulle, Davidin tytär!" Ja toisten puoleen kääntyen hän jatkoi: "Rauha teille kaikille! Seuraa minua, rabbi!"
Matkustavaiset vietiin leveästä, kivitetystä porttikäytävästä majatalon pihaan. Muukalaisesta olisi sen näön pitänyt olla merkillinen, mutta he pysähtyivät ainoastaan sen verran, että huomasivat, miten täynnä se oli. He pujottelivat jonkinlaista kujaa myöten, joka oli jätetty suurten tavarakasojen välille, ja sitte samanlaisesta portista, kuin tieltä pihaan tullessa, jälleen ulos talon viereiseen aitaukseen. Siellä he näkivät suuret joukot kameleja, hevosia ja aaseja köydessä ja makuulla, ja niiden välillä oleskelivat hoitajat, jotka olivat mikä mistäkin maasta. Hekin makasivat taikka vartioivat äänettöminä. Uudet tulokkaat kulkivat hitaasti täpö täyttä, viettävää maata. Viimein he kääntyivät polulle, joka vei korkealle, harmaalle kalkkikivi-kalliolle majatalon länsipuolella.
"Meidän pitää tyytyä luolaan", sanoi Josef lyhyesti.
Opas seisoi, kunnes Maria ehti hänen sivullensa, ja alkoi sitte selitellä:
"Se luola, johon nyt menemme, on luultavasti ollut kantaisämme Davidin pakopaikkana. Niityltä tuolta alempaa ja lähteeltä laaksosta hän ajoi aina karjalaumansa sinne, milloin tarvitsivat suojaa. Päästyään sittemmin kuninkaaksi hän palasi siihen vanhaan huoneesen saamaan lepoa ja terveyttä ja toi kanssansa suuret joukot karjaa. Seimet ovat yhä vielä paikoillaan sellaisina kuin hänen aikanaan. Parempi on vuode lattialla, jossa hän on maannut, kuin pihassa tai tien varrella. Tässäpä se jo onkin se luola!"
Tätä puhetta ei tarvitse katsoa miksikään anteeksi pyytelemiseksi tarjotun asunnon huonoudesta. Mitään sellaista ei tarvittu. Paikka oli paras mitä saatavana oli. Vieraat olivat köyhää väkeä, joiden elintapoja oli helppo tyydyttää.
Luolassa oleskeleminen sitä paitsi oli silloisista juutalaisista hyvin luonnollinen asia. Sellaista sattui heille joka päivä, ja sabattina siitä kuultiin paljon synagogissa. Kuinka monet mainittavat kohtaukset heidän historiastaan ovatkaan luolissa tapahtuneet! Ja sitä paitsi nämä henkilöt olivat Betlehemin juutalaisia, joiden yhteistä omaisuutta nämä muinaiset muistopaikat olivat; muutamat niistä olivat olleet ihmisten majapaikkoina aina Emimin ja Horin ajoista asti. Eikä sekään millään tavalla saattanut loukata majan etsijöitä, että luola, johon heidät saatettiin, tosiaan oli ollut tai oli vieläkin talli. Olivathan heidän esi-isänsä olleet paimentolaiskansaa, jonka elukat tavallisesti saivat osansa ihmisten sekä asunnoista että vaelluksista. Pitäen kiinni vanhasta tavasta, joka johtuu Abrahamin päivistä asti, suojelee paimentolainen eli beduiini teltassaan sekä hevosensa että lapsensa. Sen tähden nämä matkamiehet keveällä mielellä tottelivat opastansa ja tarkastelivat huonetta uteliaasti, kuten luonnollista. Kaikki, mikä vain kuului Davidin historiaan, viehätti heitä.
Rakennus oli matala ja ahdas ja ulottui ainoastaan vähän ulommaksi kalliota, johon se takaa päin liittyi; ikkunoita siinä ei ollut ollenkaan. Etuseinässä oli ovi, liikkuva suunnattoman suurilla koukkusaranoilla ja paksulta voideltu punertavalla savella. Sill'aikaa kuin opas veti puusalvan syrjään, autettiin naiset alas satuloistaan. Avattuaan oven vartia kehoitti: "Astukaa sisään!"
Vieraat astuivat sisään ja katselivat kummastellen. Nyt näkyi selvästi, että puurakennus oli vain petosta; se peitti luonnon tekemän luolan suuta. Itse luola oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä, yhdeksän tai kymmenen jalkaa korkea ja kaksi- tai viisitoista jalkaa leveä. Valoa levisi ovesta epätasaiselle lattialle; jyvä- ja rehukasoja, saviastioita ja talouskaluja oli keskellä lattiaa. Pitkin seinämiä oli seimiä, kyllin mataloita, että lampaatkin niistä ylettyivät syömään; ne oli tehty kivistä, sementillä muuraten. Mitään karsinoita tai väliseiniä ei ollut. Pöly ja akanat peittivät kellertävällä kerroksella lattiata, joka oli koloja ja rakoja täynnä, ja täyttivät hämähäkin verkotkin, joita likaisten rääsyjen tavalla riippui katosta. Muuten luola oli puhtaanlainen ja nähtävästi yhtä mukava kuin itse majatalon holvisopukat. Tosiaan luola olikin ollut mallina majatalon rakentajalla.
"Astukaa sisään!" kehoitti opas. "Nuo kasat lattialla ovat teidänlaisianne matkustavaisia varten. Ottakaa niin paljo kuin tarvitsette."
Sitte hän kääntyi Marian puoleen:
"Voitteko tulla toimeen täällä?"
"Tämä paikka on pyhä", vastasi hän.
"Sitte voin jättää teidät. Rauha olkoon teille kaikille!"
Vartian lähdettyä itsekukin ryhtyi laittamaan luolaa asuttavaan kuntoon.
X LUKU
Säde taivaasta
Määrättynä hetkenä iltasella vaikeni ihmisten hälinä ja liike sekä majatalossa että sen ulkopuolella; yht'aikaa nousi joka israelilainen, joka ei sattunut olemaan seisoaltaan, pani kätensä ristiin ryntäilleen ja rukoili, kasvot juhlallisina kääntyneinä Jerusalemia kohti. Se oli pyhä yhdeksäs hetki, jolloin uhri kannettiin esiin temppelissä Morian vuorella Jumalan itsensä läsnä ollessa. Heti kun harrasten rukoilijain kädet jälleen vaipuivat alas, alkoi liike ja hälinä uudestaan; jokainen riensi laittamaan illallistaan taikkapa jo olkivuodettansakin. Hetken kuluttua sammutettiin tulet, häly haihtui, ja kohta vallitsi uni koko majatalossa.
Puolenyön aikaan joku huusi katolla: "Katsokaas, mikä loisto taivaalla!Herätkää, veljet, ja katsokaa!"
Ihmiset nousivat unisina istualleen, mutta selvisivät ihka hereille pelkästä kummastuksesta. Hälinä levisi majatalon pihalle ja huoneisiin; kohtapa joka sielu niin talossa ja pihassa kuin sen ulkopuolellakin oli tähystelemässä taivasta.
Ja mitä he näkivät? Valoryhmän, joka alkoi äärettömän paljon ylempää lähimpiä tähtiä ja levisi säteinä maata kohti: sen yläpäässä näkyi vain pieni, mitätön valopilkku, vaan alhaalta se oli hyvin laaja. Valopylvään reunat sekautuivat vähitellen yön pimeyteen; sen keskuksessa oli ruusunvärinen, sähköinen hohto. Tämä ilmiö näkyi olevan juuri sen vuoren päällä, joka oli lähinnä kaupunkia kaakon puolella; vuorenhuipun ympärillä se välkkyi kelmeänä sädekruununa. Majatalo kirkastui siitä valosta niin, että katolla olijat näkivät selvästi toinen toisensa kasvot. Kaikki hämmästyivät valoa katsellessaan.
Valoryhmän loiste pysyi monta minuuttia heikkenemättä, ja kummastelu muuttui peloksi ja vavistukseksi; arimmat vapisivat, rohkeimmat puhelivat kuiskuttaen.
"Oletteko koskaan nähneet tällaista?" kysyi eräs.
"Tuossahan se näkyy juuri vuoren kohdalla. En osaa sanoa, mikä se on, enkä myöskään ole koskaan nähnyt mitään sellaista", kuului vastaus.
"Ehkä on tähti räjähtänyt rikki ja pudonnut", arveli toinen änkyttävällä äänellä.
"Kun tähti putoo, sammuu sen loisto."
"Minä tiedän, mikä se on", virkahti eräs tyhmänrohkeasti. "Lammaspaimenet ovat nähneet leijonan ja tehneet tulen, pitääkseen petoa etäämpänä laumoista."
Puhujan lähellä olijat hengähtivät helpommin ja sanoivat: "Niin se on.Laumoja oli siellä ylhäällä notkossa tänäpäivänä."
Toinen lähellä seisoja haihdutti turvallisen mielialan. "Ei, ei! Vaikka kaikki Juudanmaan metsät koottaisiin yhdeksi ainoaksi rovioksi ja sytytettäisiin, ei siitä kuitenkaan leviäisi niin vahvaa eikä korkeata valoa."
Sitte