Min rinnall' itse valkeus on kuin muste,
Joll! oman piirtää häpeänsä; kättä,
Min hellän puristuksen rinnalla
On höyhen kova, vienoin kosketuskin
Kuin kyntömiehen koura karkea.
Noin sanot tottakin, kun minä sanon,
Hänt' että lemmin; mutta noin kun sanot,
Niin joka haavaan, jonka lempi iski,
Sa balsamin ja öljyn sijaan pistät
Sen veitsen, joka nämä haavat löi.
PANDARUS.
Minä sanon vain totuuden.
TROILUS.
Et, sinä et sano senkään vertaa.
PANDARUS.
Totta totisesti, minä en ryhdy koko asiaan. Olkoon hän, mikä on; jos on kaunis, niin sitä parempi hänelle; jos ei, niin on hänellä apukeinot omassa hallussaan.
TROILUS.
Hyvä Pandarus! Mitä tarkoitat, Pandarus?
PANDARUS.
Vaiva vaivan palkka! Hän ajattelee halpaa minusta, ja sinä ajattelet halpaa minusta; tulen ja menen, menen ja tulen, mutta vähän saan kiitosta vaivastani.
TROILUS.
Mitä? Oletko suuttunut, Pandarus? Ja minuunko?
PANDARUS.
Siksi että hän on minulle sukua, siksi hän ei ole yhtä kaunis kuin Helena; jos hän ei olisi sukua minulle, olisi hän yhtä kaunis perjantaisin, kuin Helena on sunnuntaisin. Mutta mitä minä siitä välitän? En, en välitä, vaikka hän olisi musta kuin murjaani; se on minusta yhtä kaikki.
TROILUS.
Minäkö sanon, että hän ei ole kaunis?
PANDARUS.
Minä siitä viisi, sanotko vai etkö sano. Hän on hölmö, kun jäi tänne isästään.2 Menköön kreikkalaisten tykö; sen minä hänelle sanon, kun ensi kerran hänet näen. Mitä minuun tulee, niin minä en enää piittaa enkä välitä asiasta niin mitään.
TROILUS.
Pandarus, —
PANDARUS.
En, totta vieköön!
TROILUS.
Rakas Pandarus, —
PANDARUS.
Älä, älä puhu minulle mitään! Minun puolestani kaikki saa olla niinkuin on, ja sillä hyvä.
(Pandarus menee. Hätätorvea soitetaan.)
TROILUS.
Vait, julma hälytys! Vait, jylhä ääni!
Molemmin puolin ovat narreja.
Helena liekin kaunis, noin kun häntä
Punaavat joka päivä verillään.
Mua moinen seikka taisteluun ei kutsu,
Se liian halpa mun on miekalleni.
Mut Pandarus – oi, taivaat, tätä tuskaa! —
Luo Cressidan hän yksin voi mua auttaa;
Vaan hän on kosjomieheks yhtä jyrkkä
Kuin tyttö tylyn-kaino kosinnalle.
Apollo, sano, rakkaan Daphnes kautta,
Mitä Cressida on – Pandarus – ja minä.
Oi, vuode Cressidan on Intia,
Miss' uinuu hän kuin helmi; Ilionin3
Ja hänen linnansa on välill' ärjy,
Levoton meri; minä kauppias;
Ja Pandarus, tuo purjemies, mun heikko
On toivoni ja luotsini ja laivani.
(Sotamelskettä. Aeneas tulee.)
AENEAS.
No, Troilus, miks' et ole taistelussa?
TROILUS.
Siks etten ole; siinä naisen vastaus,
Kun naisekast' on olla sieltä poissa.
Mit' uutta tänään taistotantereelta?
AENEAS.
On Paris mennyt kotiin; haavan sai.
TROILUS.
Sen kuka hälle antoi?
AENEAS.
Menelaus.
TROILUS.
Siis verta vuotakoon! Ei haittaa kai,
Jos Menelauksen sarvest' iskun sai.
(Sotahuutoja.)
AENEAS.
Haa, kuules! Tuoll' on leikki verratoin.
TROILUS.
Kotona paras, "voisin" jos ois "voin".
Mut leikkiin tuonne! Menetkö sa mukaan?
AENEAS.
Juur' kiireesti.
TROILUS.
Siis mennään yhtä sukaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus
Sama paikka. Katu.
(Cressida ja Aleksander tulevat.)
CRESSIDA.
Ken tuosta kulki?
ALEKSANDER.
Kuningatar Hecuba
Ja Helena.
CRESSIDA.
Ja minne?
ALEKSANDER.
Itätorniin,
Jok' yli laakson kohoo, taistelua
Näkemään. Hector, jonka mielenmaltti
On vankka niinkuin hyve, suuttui tänään,
Andromachea torui, miestään löi,
Ja, niinkuin sodass' oisi kotitöissään,
Ol' aseiss' ennen päivän nousua
Ja läksi kentälle, miss' itki kukat,
Jo ennustellen urhon raivotöitä.
CRESSIDA.
Ja mikä raivon syynä?
ALEKSANDER.
Huhutaan,
Ett' ylhä mies on Kreikan armeijassa,
Sukuja Hectorille, Troian verta,
Nimeltä Ajax.
CRESSIDA.
Hyvä; entä sitten?
ALEKSANDER.
Sanotaan, ett' on miesten mies per se,
Ja seisoo omin jaloin.
CRESSIDA.
Niinhän joka mies tekee, jos ei ole päissään, tai sairas, tai jalkoja vailla.
ALEKSANDER.
Tämä mies, nähkääs, neiti, on omakseen riistänyt kaikenlaisten eläimien luonteen-ominaisuudet: hän on uljas kuin jalopeura, kömpelö kuin karhu, hidas kuin elefantti; mies, johon luonto on niin kasannut mielettömyyksiä,