ARMADO. Siksi näppärä, kun olet liukas.
TIISA. Onko tuo oleva minulle kiitosta, herra?
ARMADO. Hyvin ansaittua kiitosta.
TIISA. Minä voin antaa saman kiitoksen ankeriaalle.
ARMADO. Mitä? Ettäkö ankerias on älykäs?
TIISA. Ankerias on liukas.
ARMADO. Minä sanoin, että olet liukas vastauksissasi. Panethan vereni kiehumaan.
TIISA. Siinä sain jo vastauksen, herra.
ARMADO. Minä en pidä sinusta, kun minua äyrit.
TIISA (syrjään). Päinvastaista tarkoittaa: äyrit eivät pidä hänestä.
ARMADO. Olen luvannut oppia kolme vuotta herttuan kanssa.
TIISA. Sen te voitte tehdä yhdessä tunnissa, herra.
ARMADO. Mahdotonta.
TIISA. Kuinka paljon on kolme kertaa yksi?
ARMADO. Minä olen vähän huono laskumies: se taito on viinurin älylle omiaan.
TIISA. Olettehan aatelismies ja peluri.
ARMADO. Myönnän kummankin: ne ovat molemmat täydellisen maailmanmiehen kiilloketta.
TIISA. Siis varmaankin tiedätte, kuinka suuri ykkösen ja kakkosen kokonaissumma on.
ARMADO. Se on yksi päälle kahden.
TIISA. Joka arki-ihmisten kielellä on kolme.
ARMADO. Oikein.
TIISA. No, oliko tämä nyt niin vaikeata opittavaa? Nyt olette oppinut kolme, ennenkuin olette ehtinyt kolmasti silmiänne räpähyttää; ja kuinka helppo on lisätä kolme-sanaan vuosi ja oppia kolme vuotta kahtena sanana, sen osaa tanssija-hevonenkin sanoa.1
ARMADO. Sangen kaunis numero!
TIISA (syrjään). Tekemään teidät nollaksi.
ARMADO. Tämän päälle tahdon tunnustaa, että olen rakastunut; ja niin halpaa kuin onkin sotilaan rakastua, niin olen minä rakastunut halpaan hutsuun. Jos voisin noista kirotuista ajatuksista vapautua sillä, että sivaltaisin miekkani tuota vellovaa hempeyttä vastaan, niin ottaisin himoni vangiksi ja vaihtaisin sillä ranskalaiselta hovimieheltä jonkin uuden uutukaisen kohteliaisuuden. Minusta on halpamaista huokailla; pitäisi kai kirota pois koko Cupido. Lohduta minua, poika! Mitkä suuret miehet ovat olleet rakastuneet?
TIISA. Hercules, herra.
ARMADO. Suloisin Hercules! – Enemmän esimerkkejä, rakas poikaseni, enemmän nimiä; mutta, sievä lapsukaiseni, niillä pitää olla hyvä maine ja ryhti.
TIISA. Simson, herra; hänellä oli hyvä ryhti, vankka ryhti: hän kantoi kaupungin portit selässään kuin mikäkin juhta, ja hän oli rakastunut.
ARMADO. Oi, sinä oivarakenteinen Simson! Sinä vahvajäseninen Simson! Minä voitan sinut miekanmittelemisessä saman verran kuin sinä minut porttien kantamisessa. Ja minäkin olen rakastunut. Rakas Tiisaseni, kuka oli Simsonin mielitietty?
TIISA. Nainen, herra.
ARMADO. Mitä luonteensävyä?
TIISA. Kaikkia neljää, tai kolmea, tai kahta, tai yhtä niistä neljästä.
ARMADO. Sano täsmälleen: mitä luonteensävyä.
TIISA. Vesiviheriää, herra.
ARMADO. Onko se yksi niitä neljää sävyä?
TIISA. Niin olen kirjoista lukenut; ja se on lisäksi paras kaikista.
ARMADO. Niin tosiaankin, viheriä on rakastavain väri; mutta vähän oli minusta Simsonilla syytä pitää senväristä lemmittyä. Oli varmaankin mieltynyt hänen älyynsä.
TIISA. Niin olikin, herra; hänellä oli viheriä äly.
ARMADO. Minun lemmittyni on tahrattoman valkoinen ja punainen.
TIISA. Sangen tahraiset ajatukset, herra, käyttävät sellaisia värejä naamarinaan.
ARMADO. Selitä, selitä, sinä hyvin kasvatettu nuorukainen.
TIISA. Isäni äly, ja äitini kieli, auttakaa minua!
ARMADO. Sievä huudahdus lapsen suusta; sangen soma ja liikuttava!
TIISA.
Puna- ja valkovärit nuo
Vikoja peittelee:
Syyntunto poskeen punan tuo,
Ja pelko valkaisee.
Syy vaiko pelko muuttaa sen,
Sit' et siis koskaan nää,
Kun poskeen aina samainen
Tuo luonnonväri jää.
ARMADO. Eikö, poikaseni, ole olemassa balladia kuninkaasta ja kerjuutytöstä?2
TIISA. Maailma tosin teki itsensä sellaiseen balladiin vikapääksi pari kolme miespolvea sitten; mutta luulen, että sitä ei enää ole löytyvissä, tai jos olisikin, ettei enää kelpaisi sanat eikä nuotti.
ARMADO. Tahdon teettää siitä uuden sommittelun, jotta voisin harhatekoani puolustaa jonkun mahtavan edelläkävijän esikuvalla. Poika, minä rakastan tuota maalaistyttöä, jonka tapasin puistossa tuon järjellä varustetun moukan, Kallon, parissa: hän hyvin ansaitsee —
TIISA (syrjään). Raippoja; mutta sittenkin paremman rakastajan kuin herrani on.
ARMADO. Laula, poika; minun mieleni on rakkaudesta raskas.
TIISA. Kummallista, vaikka rakastatte niin kevytmielistä naista.
ARMADO. Laula, sanon.
TIISA. Malttakaa, kunnes tämä seurue on mennyt ohi.
(Pöllö, Kallo ja Jaquenetta tulevat.)
PÖLLÖ. Herttuan tahto on, että te, herra, otatte Kallon talteenne; ettekä saa sallia hänelle mitään huvitusta tai muuta kuritusta, vaan täytyy hänen paastota kolme päivää viikossa. Mitä tähän mamselliin tulee, niin täytyy minun pitää häntä täällä puistossa: hän on armosta määrätty maitotytöksi. Hyvästi jääkää!
ARMADO. Punastukseni ilmaisee minut. – Tyttö!
JAQUENETTA. Mies!
ARMADO. Käyn etsikolla luonasi maitohuoneessa.
JAQUENETTA. Likeltä otti!
ARMADO. Niin, kyllä tiedän aseman.
JAQUENETTA. Hyvä Jumala, kuinka oppinut!
ARMADO. Kerron sinulle ihmeitä.
JAQUENETTA. Tuollainen naama!
ARMADO. Minä rakastan sinua.
JAQUENETTA. On tuota ennenkin kuultu.
ARMADO. Ja sitten hyvästi!
JAQUENETTA. Kaunista matkailmaa!
PÖLLÖ. Tule, Jaquenetta!
(Pöllö ja Jaquenetta menevät.)
ARMADO. Sinä, lurjus, saat rikoksistasi paastota, ennenkuin saat armahduksen.
KALLO. Hyvä vain, hyvä herra, mutta, jos minun paastota pitää, toivon, että saan sen tehdä vatsa täytenä.
ARMADO. Sinä saat raskaan rangaistuksen.
KALLO. Olen teille kiitollisempi kuin palvelijanne, sillä heidän palkkansa on köykäinen.
ARMADO. Vie pois se konna, nälkäkoppiin pois!
TIISA. Tule pois, sinä synnin orja, tule!
KALLO. Älkää, herra, panko minua nälkäkoppiin, kyllä nälkää näen, vaikka olen irtaanakin.
TIISA.