Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta. Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien, pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.
Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen yli omalla hienolla tavallaan – ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.
Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen soittoaan.
Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla. Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.
Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti mustan sinisenä riippuvan taivaasta.
Äkisti kajahti remuava huuto, turmellen ja tärvellen musiikin. Se paisui ja lakkasi ja paisui jälleen.
Miltoun nousi.
"Tämäpäs turmeli nyt minun näkyni", hän sanoi. "Mrs Noel, minulla on jotakin, jonka tahtoisin saada sanotuksi." Mutta katsoessaan häneen, kun hän istui siinä hiljaa, sormet koskettimilla, Miltoun vaikeni syvän ihailun valtaamana.
Ääni huusi ovelta:
"Oh, hyvä rouva – oh, teidän ylhäisyytenne! Nyt ne tekevät lopun eräästä herrasmiehestä tuolla kentällä!"
VI LUKU
Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle, sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton, kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään, hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi; sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka, liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.
Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö, joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.
Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille, riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha – tappiolle joutunut asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää tosiasiaa vastaan – se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.
Monklandissa, missä kaikki maa kuului hovinherralle, oli Miltounin vastaehdokkaalla, mr Humphrey Chilcoxilla, luonnollisesti vain harvoja kannattajia, ja se vastaanotto, minkä rauhanjulistaja sai osakseen, muuttui pian uteliaisuudesta ivanauruksi, ivanaurusta uhkaukseksi, kunnes Courtierin käyttäytyminen kävi niin taisteluunvaativaksi ja hänen sanansa niin kuumiksi, että hän pelastui pahoinpitelystä vain siten, että apulaispappi kaikkine vaikutusvoimineen tuli väliin.
Kuitenkin kun hän alkoi puhua heille, hän oli tuntenut itsensä voittamattomasti viehättyneeksi. Hänen kuulijansa näyttivät oivallisilta, riippumattomilta ihmisiltä. Odottaessaan puheenvuoroaan hän oli ollut huomaavinaan heidät oman sydämensä mukaisiksi. Sillä vaikka Courtier tiesikin, että enemmistö vastusti aina outoa asiaa, niin hän ei koskaan ajatellut niin pahaa kenestäkään ihmisestä, että olisi olettanut hänen voivan kuulua tuohon surkuteltavaan joukkoon.
Näitä rehtejä riippumattomia ihmisiä eivät yltiöisänmaalliset olleet voineet pimittää! Se oli ollut yksi lisäpettymys. Courtier ei ollut ottanut saamaansa ojennusta nöyrästi vastaan, eivätkä kuulijat liioin jaksaneet niellä hänen sanojaan. He hajaantuivat antamatta niitä anteeksi, mutta kokoontuivat uudestaan mitään unohtamatta.
Kylän majatalossa, joka oli pieni valkea rakennus köynnöskasvien peittämine, pienine ikkunoineen, oli yksi ainoa vierashuone yläkerrassa, ja pieni seurusteluhuone, missä Courtier aterioitsi. Muun osan taloa muodosti kivilattiainen anniskeluhuone, missä oli pitkä puinen penkki takaseinää vastaan. Täältä kohosi öisin puheen sorina karkeine a- ja äkillisine, pehmeine u-äänteineen, ja täältä myöskin silloin tällöin nousi joku henkilö hieman horjuen, poistui hyvää yötä toivottaen, sytytti piippunsa saarnien alla ja läksi sitten lontimaan kotiinsa.
Mutta sinä iltana, jolloin puut seisoivat karjan tavoin polviaan myöten kuun pölyssä, ne, jotka tulivat ulos anniskeluhuoneesta, eivät menneetkään tiehensä, vaan jäivät siimekseen ja yhtyivät muihin henkilöihin, jotka hiipivät salaa kirkkaassa kuun valossa majatalon takaa. Samaan aikaan tuli vielä toisia kirkkotarhan tieltä ja kujilta, kunnes kolmekymmentä ja enemmänkin oli koolla, päästäen ilmoille salaisen muminan, missä ilmeni luvattoman ilon raakaa tuntua. Saastaista iloisuutta tuntui tosiaankin kätkeytyvän synkkään puun varjoon majatalon edustalla, missä yhdestä valaistusta ikkunasta kuului puoleksi laulava miehen ääni, mikä luki jotakin. Kuului hillittyä naurua ja kuiskauksia.
"Hän lukee paraikaa puhettaan." "Savustakaa ulos, tuo vanha