Hengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta, sitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta sukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että se siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden – ykseyden, joka on kaikkeus. "Keskellä aurinkoa on valo, valon keskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen", sanovat Vedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama pyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana kääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä, vaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa moninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden kuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä. Ajatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen nämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat. Niiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa poissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut toiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä ole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin matalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä, kuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.
Kaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus antautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä rukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen olevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän, etupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat, Bhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta kuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja ylevimpiin laulelmiin.
Kaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä, aura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja sitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat kaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: "Sinun voimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin minäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko tämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja ajattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät." "Sanat minä ja minun aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä on kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on sielu – sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja muuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva, vapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta sulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten nimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä oleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa, on semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden. Kuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen sävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen luontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan esiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava muoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin ei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa." "Koko maailma on vain Vishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan nähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole minä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole sijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia, enkä ole minä minä." Ikäänkuin olisi hän sanonut: "Kaikki on olemassa sielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä kuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen on pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää näköharhaa." Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen, ulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan – vapahtumaan luonnosta.
Jos ajattelu täten tavoittelee jotakin kammottavaa ykseyttä, joka nielaisee kuiluunsa kaiken olevan, niin tavoittelee toimeliaisuus aivan päinvastaisessa järjestyksessä moninaisuutta. Edellinen on ihmissielun suunta tai sen pyrkimys painopistettään kohti, jälkimäinen on luonnonvoima. Luonto on moninaisuutta. Ykseys imee itseensä, sulattaa ja niukentaa. Luonto avaa ja luo. Nämä kaksi perusaatetta, ykseys ja moninaisuus, ilmenevät alinomaa ja täyttävät ja läpäisevät joka asian ja ajatuksen. Toinen on olemista, toinen järkeä; toinen on välttämättömyyttä, toinen vapautta; toinen on lepoa, toinen liikuntaa; toinen on voiman patoumista, toinen sen säteilemistä; toinen tarmoa, toinen nautintoa; toinen paisuvaa itsetietoisuutta, toinen tarkistavaa määrittelyä; toinen neroa, toinen kykyä; toinen hartautta, toinen tietoa; toinen omistamista, toinen kauppaa; toinen syntyperäistä, toinen sivistyksellä saavutettavaa; toinen kuninkuutta, toinen kansanvaltaa; ja jos voimme pitkittää näitä yleistämisiä askelta korkeammalle ja mainita kummankin näiden lopullisen tarkoitusperän, niin voisimme sanoa, että toisen tarkoitusperänä on vapautua yksilöllisestä olemisesta – päästä puhtaaseen tietoon; toisen taas saavuttaa korkein apuneuvojen käyttämiskyky eli toimeenpaneva jumaluus.
Kukin tutkija tunnustaa, luonteenlaatunsa tai tottumuksensa perustalla, jompaakumpaa näistä hengen jumaluuksista. Uskonnon pohjalla hän pyrkii ykseyteen; järjen tai aistien pohjalla moninaisuuteen. Liika ripeä ykseyttäminen ja liiallinen pyrkimys osiin ja yksityisseikkoihin ovat ajattelun kaksoisvaarat.
Näillä yksipuolisuuksilla on vastineensa kansojen historiassa. Aasia on ykseyden, järkkymättömien tapojen ja sääntöjen maa, filosofisten järjestelmien tyyssija, jotka riemulla antauvat yliaistillisiin mietiskelyihin, ja ihmisten, jotka niin opissa kuin käytännössä vakaasti uskovat kuuroon, säälimättömän ankaraan ja äärettömään kohtaloon; yhteiskunnassa toteuttaa se tämän uskonsa kastilaitoksessa. Toisaalta taas on Europan henkinen luonne toimekasta ja luovaa: se tekee kastilaitoksen tehottomaksi hengenviljelyksellä, sen filosofia on tieteellistä taitoa, se on taiteiden, keksintöjen, kaupan ja vapauden maa. Jos Itä rakasti rajattomuutta, niin on Lännen riemu rajojen asettamisessa.
Europalainen sivistys on kyvyn riemukulkua, se on ajatusjärjestelmien laajakantoisuutta, järjen hioutumista, notkean taipuisaa älykkyyttä, muoto- ja ilmaisu-iloa sekä iloa selvistä johtopäätöksistä. Perikles, Ateena, Kreikka olivat työskennelleet tässä hengessä neron ilolla, jota ei mikään ennakkokokemus liiallisuuden turmiollisuudesta vielä ollut lannistanut. Heitä ei ollut säikäyttämässä mikään pimeä valtiotalous, ei mikään pahaa ennustava Malthus, ei mikään Pariisi tai Lontoo, ei mitkään tylynjyrkät luokkarajat – ei neulaseppien, kankurien, palvelijain, sukankutojain, karstaajain, kehrääjäin, kaivostyömiesten kurjuus, ei mikään Irlanti, eikä mitkään intialaiset kastit, jotka ovat vain voimistuneet europalaisten hävitysyrityksistä. Järki oli kevätkukoistuksessaan. Taide säteili nuoruuttaan. He leikkelivät Penthelion marmoria kuin olisi se lunta; ja heidän täydelliset luomansa rakennus- ja veistotaiteen alalla näyttivät luonnollisimmilta asioilta, ei sen vaikeammilta kuin uuden laivan valmistuminen Medfordin veistämöillä tai uusi mylly Lowellissa. Ne ovat jokapäiväistä ja ovat semmoisina hyväksyttävät. Roomalaiset legioonat, byzantinilainen lainsäädäntö, Englannin kauppa, Versailles'in salongit, Pariisin kahvilat, höyrymyllyt, höyrylaivat, höyryvaunut ovat nähtävät perspektiivisesti omassa ympäristössään; samoin äänestysuurnat, sanomalehdet ja halpahintainen kirjallisuus.
Sillä välin omisti Plato Egyptissä ja matkoillaan Itä-mailla koko olennollaan aatteen yhdestä jumaluudesta, joka sulkee itseensä kaiken olevan. Plato tuli yhdistämään toisiinsa Aasian ykseyttä ja Europan moninaista eriseikkaisuutta, aasialaisen mielen rajoittamattomuutta ja määrittelevää, tuloksia rakastavaa, koneitakyhäilevää, pintapuoleen takertuvaa, teattereissa käyvää Europaa, ja korotti hän kummankin voimaa saattamalla ne kosketukseen toisensa kanssa. Sekä Europan että Aasian etevämmyydet ovat läsnä hänen aivoissaan. Määrittelevä