Elämän taistelu. Dickens Charles. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Dickens Charles
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Зарубежная классика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
ja voitto, moni suuri alttius ja urhoollisuuden ilmaus on salaista ja esiytyy usein semmoisessakin, joka näyttää vähäpätöiseltä, jopa alttiuden ja urhoollisuuden vastakohdalta, eikä suinkaan ole helpompata sentähden, ett'ei kukaan ole sitä näkemässä eikä tiedä sitä kuvailla. Mutta sellaista on joka päivä nurkissa ja sopissa, vähäpätöisimmissä piireissä, miesten ja naisten sydämmessä, ja jokainen semmoinen ilmaus voi sovittaa tyytymättömimmänkin maailman kanssa ja täyttää hänet uskolla ja toivolla, vaikka kolme neljättä osaa maailman väestöstä olisi taistelussa ja yksi neljäs osa kävisi oikeutta. Maailma ei ole niin huono, kuin sitä huonoksi sanotaan."

      Molemmat sisaret kuuntelivat hänen sanojansa tarkkaavaisesti.

      "Hyvin, hyvin!" sanoi tohtori. "Ei minua saa enää näin vanhana käännetyksi, ei ystäväni Snitchey eikä naimaton sisareni, hyväluontoinen Martta Jeddler, joka aikaa sitten oli perheellisissä kiusauksissa, kuten hän niitä nimitti, vaan joka siitä lähtien on elänyt myötätuntoista elämää pian sanoen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Kuitenkin on hän niin paljon teidän kaltaisenne mielipiteiltään (jos sen erottaa pois, että hän on nainen ja niinmuodoin heikompi järjeltään sekä itsepäisempi kuin te), ett'en mitenkään voi olla sovussa hänen kanssansa, ja sentähden harvoin tahdon häntä tavatakaan. Olen syntynyt tällä taistelukentällä; aloin jo lapsena miettiä niitä kertomuksia, joita oli tästä kentästä. Kuusikymmentä vuotta on nyt vierinyt takapuolelleni, mutta en vielä koko kristikunnassa, jossa kuitenkin on, Jumala ties', kuinka monta rakasmielistä äitiä ja toivehikasta tyttöä, niinkuin minunkin tyttäreni, nähnyt mitään, joka olisi toisensa kanssa ollut sopusoinnussa. Sellaista esiintyy kaikkialla. Täytyy joko nauraa tai itkeä näille kummastuttaville vastakohdille, ja minä ennemmin nauran."

      Britain, joka suurella ja alakuloisella tarkkuudella oli silmäillyt tässä jokaista puhujaa, näyttää nyt pikaisesti yhdistyneen tohtorin mielipiteesen, jos syvää, maanalaista ääntä, joka pääsi häneltä, voi pitää naurun ilmauksena. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin vallan liikkumattomina, sekä sitä ennen että sen jälkeen, sillä vaikka pari aamiaisvierasta tuon salaperäisen äänen johdosta katseli ympärillensä, he eivät mitenkään voineet huomata sen häneltä päässeen.

      Mutta hänen palveluskumppaninsa Clemency Newcome sen kyllä tiesi.

      Sillä, mukattuansa häntä sivuun lempi-jäsenellänsä kyynärpäällä,

      Clemency kysäsi häneltä hiljaa ja nuhtelevaisesti, mitä hän nauroi.

      "En minä sinua nauranut!" murahti Britain.

      "No mitä sitten?"

      "Ihmiskuntaa", vastasi Britain. "Se on niin naurettavaa."

      "No johan nyt jotain! Hän sitten tulee hupsummaksi päivä päivältä!" sanoi Clemency, mukaten häntä toisella kyynärpäällänsä, ikäänkuin selvittääkseen hänen ajatuksiansa.

      "Etkö tiedä missä olet? tarvitsetko ojennusta?"

      "Minä en tiedä niin mitään," vastasi Britain, katsanto levollisena ja muoto muuttumattomana, "Minä en pidä väliä mistään! minä en koeta selittää mitään; minä en usko mitään enkä tarvitse mitään."

      Vaikka tämä surullinen kuvaus hänen tilastansa lieneekin ollut ylimalkaan kovin liioiteltu, esitti Benjamin Britain kuitenkin – jota välistä kutsuttiin myöskin pikku Britain'iksi [Britain = Britannia], eroitukseksi suuresta Britain'ista, samoin kuin nuori Englanti, eroitukseksi vanhasta Englannista – tilansa tässä todenperäisempänä kuin olisi voinut luulla. Koska hän oli palvellut tohtorin apumiehenä kipeitä leikattaessa ja joka päivä kuullut tohtorin selittävän luonansa kävijöille, ett'ei heidän olemisensa parhaimmassakaan laadussa ollut kuin erhetystä ja mahdottomuutta, niin oli tämä palvelija onneton, sisällisten sekä ulkonaisten vaikutusten johdosta, vähitellen vajonnut sekaantuneiden ja ristiriitaisten luulojen sellaiseen kuiluun, että totuus hänessä oli lähteensä pohjasta aivan pintaan nousseena, kun hän oli syvissä mietiskelyissä. Ainoa seikka, jonka hän selvästi käsitti, oli se, ett'ei tuo uusi aines, jolla herrat Snitchey ja Craggs tavallisesi mehustivat näitä keskusteluja, ollut läheskään omansa tekemään keskusteluita käsitettävämmiksi, ja aina näytti heidän aineksensa antavan tohtorille eräänlaista puolta eli voittoa. Sentähden olivat nämät lakimiehet hänestä, ikäänkuin yhtenä pääsyynä hänen sellaiseen mielentilaansa, eikä hän heitä siis suinkaan suosiollisilla silmillä katsellut.

      "Mutta tämä ei kuulu meidän asioihimme, Alfred", sanoi tohtori. "Koska nyt (niinkuin itse sanoit) lakkaat olemasta minun holhottavanani ja lähdet meidän tyköämme sellaisilla tiedoilla yltäkylläisesti varustettuna, joita alkeiskoulu täällä on voinut antaa sinulle, ja omat opintosi Lontoossa ovat voineet kartuttaa, sekä vanha, tylsäpäinen maatohtori, niinkuin minä, on voinut niiden lisäksi juurruttaa sinuun käytännöllisessä suhteessa, niin menet nyt siis maailmalle. Sen ensi koetusajan loputtua, jonka minä, isäsi määräyksestä, olin holhojasi, kiiruhdat sinä itsemiehenä seuraamaan hänen toista määräystänsä. Jo aikaa ennen, kuin ne kolme vuotta ennättävät kulua, jotka sinun tulee oleksia vieraiden maiden lääketieteellisissä kouluissa, unhotat sinä meidät kokonaan. Niin, voithan unhottaa meidät helposti jo kuudessa kuukaudessa."

      "Jos niin tekisin – mutta tiedättehän sen itse paremmin – niin en ansaitsisi enää, että puhutte mitään kanssani", vastasi Alfred nauraen.

      "Minä en mitään tiedä", vastasi tohtori. "Mutta mitä sanot sinä

      Marion?"

      Marion, joka leikitteli teekuppinsa kanssa, näytti tahtovan sanoa, vaikk'ei kuitenkaan saanut sanotuksi, että "hän sai kyllä unhottaa heidät, jos voi". Grace painoi hilpeät kasvonsa sisarensa poskea vasten ja nauroi.

      "En luule olleeni mikään väärä, epärehellinen holhutoimeni hoitaja", pitkitti tohtori, "mutta asian vaatimuksen mukaan pitää minun nyt päästä siitä säännöllisesti vapaaksi ja saada siitä ero. Sentähden tulivat hyvät ystävämme Snitchey ja Craggs tänne portfölji täynnä papereita, laskuja ja asiakirjoja, jättämään tähteet minulle uskotuista varoista (tosin soisin niitä olevan enemmänkin kuin on, mutta toivon itsesi, koska tulet kohta suureksi mieheksi, voivan kyllä kartuttaa niitä) sekä muut narrittelut sinun haltuusi, jotka sinun tulee saada laillisesti allekirjoitettuina ja sinetittyinä."

      "Ja laillisesti todistettuina", lisäsi Snitchey, työntäen edestänsä pois talrikin ja ottaen portföljistä ulos paperit, joita hänen kumppaninsa alkoi levitellä pöydälle. "Koska minä ja Craggs olemme olleet tohtorin apuna kaikessa, mikä on koskenut omaisuuden hoitoa, niin pitää meidän ottaa tohtorin molemmat palvelijat tähän allekirjoituksien todistajiksi. Taidatteko kirjoittaa, rouva Newcome?"

      "En minä ole ollut naimisissa, hyvä herra", vastasi Clemency.

      "Ah, suokaa anteeksi… minun olisi pitänyt se jo itsestänikin huomata", sanoi Snitchey, nauraen ja katsoi häneen.

      "Taitanettehan lukea?"

      "Taidan vähän", vastasi Clemency.

      "Ehkä morsius-, aamu- ja iltarukoukset?" jatkoi lakimies leikillisesti.

      "Ei", sanoi Clemency, "ne ovat vaikeita. Luen ainoastaan sormistinta".

      "Luette sormistinta?" virkahti Snitchey. "Mitä sillä tarkoitatte?"

      "Ja muskottirautaa", lisäsi Clemency, nyökäyttäen päätänsä.

      "Kyllä hän on mieltä vailla! Suurikanslerin hoitoon jätettävä", sanoi

      Snitchey, katsoen häneen.

      "Niin, jos hänellä on varoja", huomautti Craggs.

      Nyt tuli Grace väliin ja selitti, että puheena olevissa esineissä oli kummassakin kirjoitus, ja sentähden oli Clemency Newcomella niissä taskukirjallisuutta. Hän ei ole kovin halukas lukemaan tavallisia kirjoja.

      "Ahaa; se selvittää asian", sanoi Snitchey; "nyt ymmärrän kyllä. Luulin ystävätärtämme hassuksi, sillä sellaiselta hän ainakin näyttää", jupisi Snitchey itsetyytyväisen näköisenä.

      "No,