Kaksi kaupunkia. Dickens Charles. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Dickens Charles
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Зарубежная классика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
pankki Temple Barissa oli jo vuonna tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä vanhentunut rakennus. Se oli hyvin pimeä, hyvin ruma ja epämukava. Myös siveelliseen katsantokantaankin nähden oli se vanhentunut rakennus, sillä toiminimen osakkaat olivat ylpeät sen pienuudesta, ylpeät sen pimeydestä, rumuudesta ja epämukavuudesta. Vieläpä kerskailivatkin sen erinomaisesta etevyydestä näissä kohdin ja elivät siinä vahvassa vakaumuksessa, että jos siinä olisi vähemmän muistuttamista, olisi se myöskin vähemmän arvossa pidetty. Se ei ollut mikään passiivinen usko, vaan aktiivinen ase, jonka he lennättivät muita hienompia asioimiskonttooreja vastaan. Ei Tellsonilaiset (sanoivat he) tarvitse liikkumatilaa, ei Tellsonilaiset tarvitse valoa, eikä mitään kaunistuksia. Kenties kaipaa sitä Noakes & Kumpp tai Veljekset Snook; mutta Tellsonilaiset, Jumalan kiitos! —

      Jokainen tämän pankin osakkaista olisi tehnyt poikansa perinnöttömäksi, jos hän olisi pannut kysymyksenalaiseksi Tellsonin pankin uudestaan rakentamisen. Siinä suhteessa oli Tellsonin toiminimi jotenkin samalla kannalla kuin maa, joka hyvin usein tekee poikansa perinnöttömäksi syystä, että he ovat ehdottaneet parannuksia maan laissa ja tavoissa, jotka kauvan on huomattu sopimattomiksi, mutta jotka sen johdosta vain ovat enemmän arvossa pidettyjä.

      Siinä siis syy, miksi Tellsonin pankki oli epämukavuudessa voittanut ylimmän sijan. Murrettuasi auki idioottimaisesti uppiniskaisen oven, romahdat kaksi porrasta alas Tellsonin pankkiin ja tulet taas tietoihisi pienessä, viheliäisessä komerossa, jossa on kaksi pientä tiskiä, jonka ääressä ikivanhat ukkopahat panivat shekin väräjämään ikäänkuin olisi tuuli sitä huiskuttanut, heidän tarkastellessaan nimikirjoitusta rähjäisen ikkunan ääressä, joka alinomaa sai likaryöpyn niskaansa Fleet kadulta, ja joita sen omat rautaristikot ja Temple Barin synkät varjot yhä tummensivat. Jos tahtoi tavata itse toiminimeä, vietiin vieras jonkinlaiseen rangaistuskoppiin pihanpuolelle, jossa sai mietiskellä syntejään, kunnes toiminimi näyttäytyi, kädet housuntaskuissa ja saattoi tuskin vilkaista häneen harmaassa hämärässä. Säilytettävät rahat pistettiin vanhoihin, madonsyömiin puulaatikkoihin, joista pikku palasia lensi nenään ja alas kurkkuun niitä vedettäessä ja liikutettaessa edestakasin. Seteleistä lähti ummehtunut haju ikäänkuin olisivat muuttumaisillaan takasin lumpuiksi. Hopea sullottiin makkitorvien läheisyyteen ja ilkeät höyryt turmelivat sen kauniin kiillon parissa päivässä. Asiakirjat säilytettiin tilapäisissä kassaholveissa, – entisissä kyökeissä ja pesutuvissa – ja hikoilivat kaiken pergamenttirasvansa pankkihuoneen ilmaan. Keveämmät laatikot, jotka sisälsivät perhepapereita, vaelsivat erääseen yläkerran huoneeseen, jossa oli suuri päivällispöytä, missä ei kumminkaan koskaan annettu päivällistä ja missä vielä vuonna 1780 vanhat säilyssä olevat kirjeet, kuten ensi rakastettusi tahi pienokaistesi kirjoittamat, olivat vasta hiljan pelastuneet joutumasta niiden päiden töllisteltäviksi, jotka Abyssinian ja Ashanteen vertaisella raakuudella ja julmuudella pidettiin näytteillä Temple Barissa.

      Mutta siihen aikaan olikin kuolemanrangaistus varsin suosittu resepti joka alalla, olipa sitä mitä ammattia tahansa, eivätkä Tellsonilaiset olleet siinä muita jälempänä.

      Onhan kuolema luonnon lääke vaikka mihin, miksikä ei siis myös lainsäädännössäkin. Kuolemaan tuomittiin siis väärentäjä, kuolemaan tuomittiin väärän setelin kauppaaja ja se, joka luvattomasti avasi toisen kirjeen; neljänkymmenen killingin ja kuuden pencen varas tuomittiin kuolemaan; mies, joka piteli Tellsonin oven edustalla hevosta ja karkasi omia matkojaan sen kanssa, tuomittiin kuolemaan, väärän rahan tekijä tuomittiin kuolemaan, ne jotka panivat soimaan kolme neljännestä koko rikosasteikon nuoteista, olivat kuolemaan tuomitut. Eipä senvuoksi, että se olisi vähääkään ehkäisevästi vaikuttanut, kernaammin ehkä juuri päinvastoin – mutta sen kautta päästiin ainakin tähän elämään nähden sillä kertaa pulasta. Niinpä olivat Tellsonilaiset aikoinaan, kuten muutkin suuret, samanaikuiset kauppahuoneet, ottaneet niin monta ihmistä hengiltä, että jos Temple Bariin olisi ladottu ne päät, jotka he olivat antaneet katkaista ja toimittaa pois näkyvistä, olisivat ne luultavasti hyvin kuvaavalla tavalla himmentäneet sitä valohitusta, jonka alakerta sai osakseen.

      Kaikennäköisiin pimeihin sopukkoihin ja komeroihin ahdettuina, hoitivat Tellsonin pankin ikivanhat ukot juhlallisina tehtäviään. Kun pankin palvelukseen otettiin nuori mies, piiloittivat he hänet johonkin, kunnes hän vanheni. He säilyttivät hänet jossain pimeässä paikassa kuin juustoa, kunnes häneen oli syöpynyt tuo oikea Tellsonin pankin haju ja home. Silloin vasta sallittiin hänen esiintyä mahtipontisesti suurten kirjain yli nojautuneena, ja nyt painoi hän polvipöksyineen ja sääryksineen toiminimen yleisessä vaakakupissa.

      Ulkopuolella Tellsonin pankkia, ei missään tapauksessa koskaan sisässä, ellei häntä erityisesti kutsuttu – oleskeli satunnaisia asioita varten mies, jota silloin tällöin käytettiin kantajana ja sananviejänä, ja joka oli toiminimen elävänä kylttinä. Hän ei milloinkaan ollut poissa konttooriaikoina, paitsi asioilla käydessään ja silloin häntä edusti poikansa, kamala kaksitoistavuotinen poikavekara, joka oli ilmetty isänsä. Yleisesti väitettiin, että Tellsonilaiset olivat suurenmoisen suvaitsevaisia tätä apulaistaan kohtaan. Pankki oli aina suvainnut jotain tämänlaista henkilöä, ja tuulet olivat ajelleet tämän henkilön tälle hänen paikalleen. Hänen sukunimensä oli Cruncher, ja sinä nuoruutensa merkkipäivänä, jolloin hän Hounsditchin seurakunnan kirkossa asiamiehellä kieltäytyi pimeyden töistä, vastaanotti hän toiseksi nimekseen Jerryn.

      Näyttämö oli herra Cruncherin yksityisasunto Hangingswordalleyssa Whitefriarissa; aika, puoli kahdeksan tuulisena maaliskuunaamuna Anno Domini [Herran vuonna. Suom. muist.] 1780. (Herra Cruncher itse puhuessaan herran vuodesta käytti muotoa Anna Domino, nähtävästi siinä hurskaassa uskossa, että kristittyjen ajanlasku on lähtenyt erään kansantajuisen pelin keksinnöstä, jonka eräs nainen oli tehnyt ja antanut sille nimensä).

      Herra Cruncherin huoneet eivät olleet hyvänhajuisessa ympäristössä ja niitä oli vain kaksi, vaikkapa pieni komero lasiruutuineen otettiinkin lukuun. Mutta ne olivat hyvin siistit. Vaikka oli aikainen hetki tuulisena maaliskuunaamuna, oli jo huone, jossa hän oli makuulla, läpeensä laastu; ja aamiaiskuppien ja vatien alle oli honkapöydälle levitetty hyvin puhdas, valkoinen liina.

      Herra Cruncher lepäsi tilkkupeitteen alla, ikäänkuin Harlekiini kotonaan. Ensin nukkui hän sikeästi, mutta vähitellen alkoi hän pyöriä ja viskautua vuoteellaan, kunnes hän viimein kohosi pinnalle pystytukka suorana ja terävänä kuin naula, ja näytti ihan kuin olisi se riistänyt lakanat siekaleiksi. Samassa huusi hän ylen julmistuneella äänellä:

      "Perhana vie, eikö hän taas ole siinä puuhassa!"

      Siistin ja ahkeran näköinen nainen nousi polviltaan nurkasta niin kiireesti ja vapisevana, että heti huomasi hänen olevan se henkilö johon purkaus oli tähdätty.

      "Mitä", sanoi herra Cruncher ja tirkisteli ulos vuoteestaan, etsien saapasta, "joko sinä taas olet siinä puuhassa?"

      Kunnioittaen aamua tällä toisella tervehdyksellä, viskasi hän saappaalla naista kolmanneksi tervehdykseksi. Se oli perin likainen saapas ja herra Cruncherin kotoisessa elämässä oli hyvin omituinen asianhaara se, että vaikka hän usein konttooriajan päätyttyä tuli kotiin puhtaissa saappaissa, huomasi hän seuraavana aamuna ylösnoustessaan samat saappaat loan peittämiksi.

      "Mitä", sanoi herra Cruncher, joka osutessaan harhaan vaihteli vähän lausetapojaan, – "mitä sinä siinä taas horiset, senkin mustalainen?"

      "Luin vain rukouksiani."

      "Luit rukouksiasi! Sinä se olet mainio vaimo! Kuka sinut käskee kopsahtamaan maahan ja rukoilemaan minulle vahingoksi."

      "Minä en rukoillut sinulle vahingoksi, rukoilin sinun puolestasi."

      "Etpäs. Ja jos niin olikin, pyydän päästä moisista kohteliaisuuksista. Kuuleppas, nuori Jerry, sinulla on mainio äiti, joka rukoilee isäsi vahingoksi. Sinulla on tosiaankin velvollisuuksistaan pitävä äiti, poikani. Sinulla on kuin onkin jumalinen äiti, poikueni, hän kopsahtaa kumoon ja rukoilee, että leipäkulta vietäisiin hänen ainoan poikansa suusta."

      Nuori herra Cruncher (joka oli paitasillaan) suuttui tästä pahanpäiväisesti ja kääntyen