Kuva ei ole sopiva, mutta se on valittu tarkoituksella. Ei ollut kaikkein hienointa laadultaan se, mitä nämä joutilaat kosijat istuttivat hänen kertomuksiinsa, hänen omituiseen vaatetukseensa, hänen kummastuneisiin silmiinsä ja hänen hiljaisiin unelmiinsa. He sillä tavoin koettivat parantaa toiveitansa ja lisätä tarmokkuuttansa. Mutta ajatelkaakin heidän hämmästyksensä rajattomuutta, kun syksypuoleen kerrottiin, että —
Neiti Kirsten Ravn oli naimisissa Harald Kaasin kanssa!
Naurettiin raivokasta röhönaurua, ivattiin, kiljuttiin. Aluksi ei saatu muuta selitystä kuin että tuo kaljupää haikara oli uskaltanut enemmän kuin muut.
Mutta vähemmän kauhistuneita eivät olleet nekään, jotka tunsivat Kirstenin ja kunnioittivat häntä. He olivat enemmän kuin hämmästyneitä, sillä tämä sana on tähän tapaukseen liian väritön, heistä monet alkoivat suorastaan surra. Mikä kaiken nimessä oli tämän aiheuttanut? Sillä kaikkihan, paitsi hän itse, tiesivät etukäteen, että hän hukkasi elämänsä tällä teolla. Kirsten Ravnin taloudelliseen riippumattomuuteen, vahvaan luonteeseen, itsenäiseen rohkeuteen, tietoihin, lahjakkuuteen ja tarmokkuuteen olivat monet, ja erikoisesti naiset rakentaneet toiveita naisasian hyväksi: hänhän jo oli kirjoittanut häikäilemättömästi sen puolesta. Hänen taipumuksensa kaikkeen erikoiseen ja arvoitukselliseen tietysti ajan mittaan silenisivät pois sikäli kuin taistelu toisi hänet yhä enemmän esille, ja lopuksi täytyisi hänestä tulla asian etumaisia taistelijoita. Kirstenissä toki kaikki hieno ja jalo lopulta saisi ylivallan.
Mutta nyt – ?
Ne harvat, jotka koettavat selittää elämän ilmiöitä mieluummin kuin tuomitsevat niitä, huomasivat kaikki, että hänen kertomustensa uhma ja oppositsioni suurin piirtein katsoen olikin turhamaisuutta, joka saattoi johtaa pahoihin erehdyksiin. Toiset väittivät, että hän oli kauttaaltaan romantillinen luonne, joka aina ja joka paikassa arvioi sekä omat voimansa että elämän olosuhteet liian suuriksi. Taas toiset olivat kuulleet jostakin, että aviopuolisot elivät erillään, kumpikin eri päässä rakennusta, että kummallakin oli omat palvelijat ja että kumpikin eli omilla varoillaan; toiset myös väittivät että Kirsten oli pannut omilla varoillaan ja oman päänsä mukaan rakennuksen toisen sivustan kuntoon ja siten perustanut uuden laadun avioliittoa. Mutta jotkut väittivät myöskin, ettei mikään näistä seikoista aiheuttanut tätä avioliittoa, vaan että siihen olivat syypäitä suuret lehmuspuut Hellebergenen itäisen sivustan edustalla. Nämä puuthan suhisivat niin omituisesti kesäiltoina ja niiden oksain välitse vilahteleva meri kertoi mieltä hämmentäviä tarinoita. Vanhat metsät olivat hänelle muka paljon arvokkaampia kuin mies, Harald Kaas; semmoisia metsiä ei olekaan monta koko köyhässä Norjanmaassa. Hänen mielikuvituksensa muka aina askarteli puissa; niin, ja sitten tuli Harald Kaas ja vei. Mutta hän oli valinnut seudun, kartanon, ilmanalan ja vapaan aseman omassa sivustassaan. Kaas oli jonkunlainen tonttu-ukko, joka pakosta tuli talon mukana.
Mutta oli suuresti epäiltävää, osuiko tämä arvelu oikeampaan kuin muutkaan; asiasta ei nimittäin koskaan päästy selvyyteen. Hän ei ollut niitä, joilta on helppo kysyä ja helppo saada vastaus.
Kaikkeen katujuoruun, mielenkiintoisimpaankin, ihmiset lopulta kyllästyvät. Lopulta kävi niin, ettei enää tahdottu kuulla hänen nimeäänkään mainittavan, – kunnes hän neljä kuukautta naimisiinmenonsa jälkeen istui Kristianian teatterissa aivan samanlaisena kuin ennen vanhaan, vain vähän kalpeampana. Kaikki kiikarit suuntautuivat hänen punaisia hiuksiaan ja leveää otsaansa kohti. Hän ei piiloutunut viuhkansa taakse; hän loisti vaaleassa, melkein valkeassa puvussaan, joka ylhäältä oli nelikulmaisesti avoin kuten aina. Hän katseli ympärilleen kummastelevin silmin, aivan kuin ei olisi ollenkaan tiennyt että teatterissa istui muitakin tahi että kenenkään päähän pälkähtäisi katsella häntä. Ja raivokkaimpainkin täytyi tunnustaa, että hän sekä ruumiiltaan että sielultaan oli ainokainen ja lajissaan sangen viehättävä.
Mutta juuri ehdittyään jälleen tulla puheenaiheeksi hän katosi. Myöhemmin kuultiin että hänen miehensä oli käynyt noutamassa hänet pois, vaikka tuskin kukaan oli ukkoa nähnyt. Pääteltiin että nyt oli tullut solmu vyyhteen – ensimmäinen.
Todellista selkoa heidän yhdyselämästään ei saatu koskaan.
Sukulaisten kaikki sekaantumisyritykset epäonnistuivat täydellisesti.
Vain senverran saatiin varmasti selville että Kirsten oli tullut raskaaksi. Mitä tarkimmin oli hän koettanut salata sitäkin.
Ei saapunut mitään ilmoitusta eikä kirjeitä, mutta seuraavana kesänä hän työnteli lapsenvaunuja Karljohanilla [puistokatu Kristianiassa. – Suom.] niin kummastunein katsein, että olisi saattanut luulla jonkin tahallaan äkkipikaa jättäneen vaunut hänen pideltävikseen. Hän oli nyt raikkaampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Vaunuissa makasi poika, jolla oli hänen oma leveä otsansa, hänen oma punainen tukkansa ja joka oli puettu ja "sisustettu" vaunuihin niin erikoisella ja juuri hänen tavallaan, että kaikki ymmärsivät hänen vastauksensa, kun joku tuttava onnentoivotustensa jälkeen kysyi: "Emmekö pian taas saa uutta kertomusta teiltä?" – "Uutta kertomustako? Sehän on tässä!"
Mutta huolimatta täydellisestä onnellisuudesta, jota hän esitti Karljohanilla, ei voitu olla kauemmin huomaamatta, että hän oleili enemmän poissa Hellebergenestä ja että hän ei koskaan lausunut miehensä nimeä. Jos joku yritti virittää keskustelua miehestä, ei hän koskaan siihen puuttunut.
Ja pian saatiin tietää, että hän oli aikeissa muuttaa pois Hellebergenestä. Siihen aikaan taisi poika olla noin vuoden ikäinen. Kirsten oli oleskellut Kristianiassa pitemmän aikaa ja matkusti kotiin järjestääkseen muuttoa; hän sanoi palaavansa muutaman päivän perästä.
Mutta hän ei palannut koskaan.
Seuraavana päivänä hänen tultuaan kotiin, juuri kun Hellebergenen monet palvelijat ja muonamiehet vaimoineen ja lapsineen olivat kokoontuneet pihamaalle – oli perunankorjuun aika – tuli Harald Kaas kantaen häntä vasemmassa kainalossaan kuin jotain kääröä. Kaas piteli häntä vyötäröltä, hänen kasvonsa olivat alassuin Kaasin selän takana ja hiukset olivat valahtaneet silmille. Hänen alaruumiinsa oli eteenpäin, jalat riippuivat milloin herpaantuneina alas, milloin sojottivat jäykkinä suoraan eteenpäin. Hänen kätensä olivat tarrautuneet lujasti Kaasin vasempaan reiteen. Kaas käveli taakkoineen aivan levollisena, ja oikeassa kädessä hänellä oli kimppu pitkiä tuoreita koivunvitsoja. Verannan edustalla hän pysähtyi. Samalla kun hän asetti Kirstenin vasemmalle polvelleen, nosti hän hänen hameensa ylös, repäisi auki hänen alusvaatteensa kuin olisivat ne olleet paperia ja neuloilla kiinnitetyt, – ja ryhtyi sitten kurittamaan Kirsteniä paljaalle iholle.
Kirsten ei äännähtänytkään. Sittenkuin Kaas hellitti otteensa, hän vavisten järjesti ensin hiuksensa. Hänen kasvonsa tulivat näkyville juuri kun veri pakeni niistä takaisin; ne muuttuivat niin kalpeiksi, kalpeiksi, häpeän ja tuskan kyynelet valuivat pitkin poskia, mutta ei kuulunut ääntäkään. Hän oikoi pukuaan, mutta alusvaatteet näkyivät riekaleina hameen alta hänen hitaasti mennessään sisälle. Hän sulki oven jälkeensä, mutta sai avata sen uudelleen, sillä riekaleita oli jäänyt oven ja kynnyksen rakoon.
Naiset seisoivat tyrmistyneinä paikoillaan; muutamat lapsista kirkuivat pelosta, pelko tarttui kaikkiin lapsiin, niin että pian kuului pelkkää ulinaa. Miehet, jotka olivat istuutuneet tupakoimaan, hyppäsivät nopeasti jaloilleen. Väkivallanteko oli tapahtunut niin odottamatta, äkkiarvaamatta, etteivät he säikähdykseltään ja suuttumukseltaan edes huomanneet, että heidän olisi pitänyt rientää sitä ehkäisemään.