Helppo on aavistaa kuinka lyhyet syyspäivät venyvät pitkiksi rakastettavan ystävämme odottaessa lyyrylakkista veljeään. Kuinka miehekkääksi hän liekään tullut, hän ajattelee itsekseen, kuinka hauskaa onkaan oleva olla kävelemässä hänen kanssaan, hänen, jonka käytös ja ryhti ovat niin somia, ilman että hänessä huomaa mitään teeskenneltyä. "En voi kärsiä teeskenteleviä herroja ja kaikkein vähimmin teeskenteleviä ylioppilaita. Kun kävelen hänen kanssaan, on kohta nähtävä, että hän on ylioppilas, vaikkei hänellä olisikaan lyyryä lakissa." Eikö hän ole kelpo, tuo kiltti tyttö, noin ajatellessaan?
Jouluksi hän on tuleva – ja eräänä iltana, pari viikkoa joulun edellä, kuuluu aisakellon ääni lähestyvän, jopa tulevan pihalle, ja kohta sen jälkeen ryntää sisään nuori mies, joka riisumatta päällystakkia (se muistuttaa ihmeesti erästä tuttua vanhaa ylioppilaskaprokkia) ja ilman mitään edelläkäypää perustelua syleilee ensin vanhaa rouvaa sohvassa, sitte vanhaa herraa nojatuolissa ja viimein hän – meistä, jos olisimme siellä olleet, hyvin kiusallisella tavalla – suutelee sen nuoren punaposkisen tytön ruusuhuulia, joka on istunut äitinsä rinnalla, mutta on hypähtänyt ylös päästäen kimeän huudon, mikä saattoi yhtä hyvin merkitä riemua kuin pelkoa. Tyttö ei kuitenkaan näy sitä ollenkaan paheksuvan, vaan ryhtyy, välittämättä herran kohteliaasta vastustelemisesta, suurella kätevyydellä aukaisemaan hänen matkavyönsä solmua, ja näkyviin tulee uljas, reipas nuori mies kiiltävä lyyry lakissa, joka yhä on päässä. Eikä hän ole kukaan muu kuin se, jota koko syksyn on odotettu ja jonka kunniaksi eräänä päivänä oli ollut suuret kahvikutsut – kuluneen ajan merkkitapauksia hiljaisen talon historiassa.
Sisar ei väsy katsomaan veljeänsä ja tulee entistä iloisemmaksi, kun tämä tunnustaa, että hänellä usein on ollut ikävä Helsingissä ja että oli niin hauskaa jälleen olla kotona. Tänä iltana juodaan teetä, mikä on tapana ainoastaan silloin, kun on vieraita taikka muutoin joku erinomainen tilaisuus, niinkuin nyt! Isä laskee vähän rommia teelasiinsa, jonka hän asettaa matkan päähän pöydälle. Ja nyt on uutisten aika! Isä haluaa kuulla rautatiestä, uusimpia valtiollisia juttuja, joita ei panna sanomiin, viertotiestä (jommoista paraikaa tehtiin pääkaupungin tienoilla) y.m. y.m. Äiti tiedustelee minkälaista ruokaa oli tarjottu siinä paikassa, missä poika oli asunut, hän on näet kohta huomannut, että tämä oli laihtunut. Sisar ei kysy mitään, vaan ainoastaan kuuntelee; mutta kun illallinen on syöty ja isä, väsyneenä enempää kysymään (semminkin kun poika näyttää olevan yhtä perehtymätön kulkuneuvo- kuin valtiollisiin asioihin), on huomannut ajan tulleen etsiä lepoa ja hyvässä järjestyksessä poistunut äidin seurassa, joka jälkimäinen varottaa nuoria liian kauan valvomasta, silloin tulee hyvän sisarenkin vuoro kysellä, ja veli saa kertoa, oliko hän nähnyt Topeliuksen, oliko hän herttainen, minkälaisia olivat nykyään naisten päällysvaatteet, oliko hän nähnyt kenraalikuvernöörin ja hänen rouvansa, eikö ollut kauhean hauskaa teatterissa, oliko Pacius miellyttävä, hän, joka oli säveltänyt Kaarle kuninkaan metsästyksen, oliko Helsingissä paljon ylioppilaita ja maistereita, mikä oli nykyään tavallisin tukkapukumuoti, miltä se vapaaehtoinen palosammutuskunta näytti, käyttivätkö naiset todella semmoisia shinjongeja ja kahden kyynärän pituisia laahustimia kuin sanomissa kerrottiin y.m. y.m. Mahdotonta on luetella kaikki, mikä herättää hänen mielenkiintoansa, mahdotonta sanoa kuinka kauan hän olisi jaksanut kuunnella, jollei veli väsyneenä matkastaan olisi kaivannut lepoa. Mutta kun armas tyttönen tulee kamariinsa, hän ei enää ajattele mitä on kuullut, vaan kiittää Jumalaa, joka on antanut hänelle niin kelpo veljen, ja rukoilee, että hän tekisi hänen veljensä onnelliseksi.
Iloinen on seuraava aika. Kuinka usein istuvatkaan veli ja sisar syventyneinä keskusteluihin, joissa luottavaisesti julkilausuvat toisilleen ajatuksensa milloin mistäkin, joka heidän mieltään kiinnittää. Sinä, joka olet taikka olet ollut ylioppilas ja jolla on ollut rakastettava, viaton sisar uskottuna, oletko koskaan tunnustanut tai edes itseksesi ajatellut, kuinka paljosta siitä hyvästä ja kauniista, joka sinulla ehkä on mielessäsi ja tunteissasi, sinun on kiittäminen seurustelua hyvän uskollisen sisaresi kanssa? Oletko koskaan kohdannut vähemmän itsekästä rakkautta, oletko saanut parempaa tarkottavia neuvoja kuin sisareltasi – äitiäsi lukuunottamatta? Et koskaan! Jollet sitä tunnusta, olet kiittämättömin olento, jota konsanaan maa on kantanut.
Mutta iloinen aika on niin lyhyt. Veljen on jälleen matkustaminen. Ja jos hän palaakin kevään tullen, niin hän kuitenkaan ei viivy kauemmin kuin kesä viipyy – eikä se tottakaan ole kauan. Ja vuodetkin menevät toinen toisensa perästä. Yhtä iloinen sisarparka sentään on joka kerran, kun veli tulee, mutta jos mahdollista entistä surumielisempi joka kerran, kun hän uudestaan lähtee kotoa. Jäävä ei voi työntää luotaan sitä ajatusta, että pian veli matkustaa viimeisen kerran enää palaamatta. Ei hän myöskään voi olla huomaamatta, että mitä useampi vuosi kuluu, sitä vähemmän näyttää veli kaipaavan kotia ja sen hiljaista viihdytystä. Hän huomaa sen, vaikka hän mielellään luulee erehtyneensä. Voi, miksi hän ei kirjoita? Pieni kirje silloin tällöin olisi niin tervetullut kiltille sisarelle. Ei, hän on jo joutunut virkamieheksi ja hänellä on niin paljon työtä, ettei ole aikaa ylimääräiseen kirjeenvaihtoon. Hän ei tiedä, kuinka usein hänen sisarensa on puhunut hänen puolestaan, kun hän ensimäisinä ylioppilasvuosinaan eli huolettomasti, ja isä oli suuttua kirjeistä, joissa poika alinomaa puhui huonoista raha-asioistaan. Hän ei tiedä, kuinka usein sisar on käyttänyt pieniä varojaan, jotka oli saanut omiin tarpeisiinsa, hankkiakseen hänelle jotain semmoista, jota hän tiesi veljen toivovan itselleen. Hän ei tiedä, kuinka häntä on rakastettu ja vieläkin rakastetaan. Hän ei tiedä, sillä jos hän sen tietäisi, niin hän ei voisi olla niin kiittämätön ja huonomuistinen.
Sisar sitävastoin ei unohda. Toisinaan hän onkin surumielinen, mutta ei hänellä ole paljon aikaa suremiseen, sillä isä ja äiti ovat vanhoja ja tarvitsevat häntä, joka on heidän ainoa ilonsa ja lohdutuksensa.
Veli, joka jo on naimisissa, tarjoo sisarelleen asunnon luonansa; mutta mieluummin muuttaa tämä raamattunsa ja kukkiensa kanssa pieneen tuparakennukseen, joka ei ole etäällä hänen entisestä päivänpaisteisesta kodistaan, mutta kuitenkin lähempänä kirkkoa ja puiden varjostamaa kirkkomaata, missä isä ja äiti lepäävät. Hän tahtoo asua niin lähellä voidakseen joka päivä rukoilla siellä ja koristaa rakkaita hautoja kukilla ja vihreällä. Muutoin hän jakaa rakkauttaan kukkasilleen ja köyhille lapsukaisille, joita hän opastaa rakastamaan Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Aina kun pistäydyt hänen luonaan, näet jonkun tai useamman pienokaisen istuvan kukkasien keskellä. Katso, kuinka he tarkkaavasti kuuntelevat hänen sanojaan ja kuinka luottavaisesti heidän katseensa seuraa hänen liikuntojaan. Niinhän sentään on, että hyvä ihminen yhtä varmaan kuin hän ei viihdy ilman rakastavia sydämiä ympärillään, yhtä varmaan aina vetääkin semmoisia puoleensa. Ani harvoin hänelle viesti saapuu veljeltä, mutta silti hän ei rukouksissaan häntä unhota. Ja niin hän elää rauhallisia ja onnellisiakin vuosia, ja kun hänet vuorostaan viedään tuonne isän ja äidin rinnalle lepäämään elämän päivänpaisteen ja itkun vaihtelusta, peitetään hänenkin hautansa kukilla, joita kaipauksen kyyneleet ovat kastaneet. Ja vaikka yksinkertainen puuristi pian lahoo ja kaatuu – mitä siitä! Siitä hyvästä, jonka ylioppilaan sisar on vaikuttanut, hän ei kuitenkaan ole luettava "hyödyttömiin maan päällä".
Tämä kuvaus on ensimäinen julkisuudessa esiintynyt kirjallinen kokeeni – se ilmestyi Aug. Schaumanin toimittamassa