Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta. Anzengruber Ludwig

nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu jälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz vielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli ajanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. – Birkhoferin muori oli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa…

      Tohtori sanoi vaimon siitä jo kertoneen.

      Kyttyräselkä jatkoi kertomustaan: kaksi ihmistä oli pitemmän aikaa kulkenut keskellä tietä kaukana hänen edellään; muutamassa käänteessä olivat puut peittäneet heidät näkyvistä ja juuri kun hän oli ajanut sen paikan ohitse, jossa he olivat kadonneet, oli hän kuullut huudon syrjästä päin – vain yhden – sitte kuului kuin joku vetäisi jotakin raskasta vesakon lävitse, ja kotvan kuluttua, kun jälleen oli kaikki hiljaista, kuului takaa päin risahdus pensaikosta, ja tuli vain yksi, toinen heistä, etukumarassa ja juoksi kuin vimmattu alaspäin kylää kohden. Silloin, kun kellään ei voinut olla aavistustakaan siitä, mitä siellä oli tapahtunut, ei Zachariaksellekaan johtunut mieleen mitään epäillä, vaan arveli hän sitä tavalliseksi tappelujutuksi ja ajoi huoletonna tietänsä eteenpäin.

      Tohtori kysyi ajorengiltä, oliko hän valmis vahvistamaan sanansa valalla ja toistamaan ne syytetyn kasvojen edessä.

      Kysytty selitti heti olevansa valmis valalle ja – ensin hieman kynsittyään korvallistaan lupasi hän tehdä toisenkin, vaikkakin se murhaajan edessä saattoi olla arveluttavaa.

      Tohtori käski hänen mennä viereiseen kamariin, pysymään levollisena ja astumaan esiin heti kun hän kutsuisi.

* * * * *

      Pikkutilallisen Kirningerin majassa oli jälleen jokseenkin äänekästä, mutta naapurit eivät enää panneet sitä merkille, se tapahtui kovin useaan.

      Molemmat aviopuolisot olivat juuri paraimmassa epäsovussa nousseet ruokapöydästään.

      Mies oli varhaisesta aamusta puolipäivään saakka kierrellyt ympäri kylää, sillä murhatun sukulaisena piti hän hyvänä oikeutenaan kuulla ihmisten lausuvan osanottonsa. Ja kuinka kaikki nyt yhtäkkiä kerääntyivät hänen ympärilleen eikä kysymyksistä tullut loppua kuunaan! Niin, hän oli yhden yön kuluessa tullut paikkakunnan merkkihenkilöksi! Ihmiset, jotka muuten olivat häntä katsoneet yli olkansa eivätkä suoneet ainoaakaan ystävällistä katsetta, pakottivat hänet nyt istumaan pöytäänsä ja kertomaan, mitä hän tiesi kertoa sukulaisvainajastaan, ja he pitivät kyllä huolen, ettei hänen kielensä päässyt kuivamaan.

      Ja kun hän niin istui viinimaljan, savustetun suolalihan, makkaran ja tupakkakukkaron ääressä, liivinnapit auki, käyttäen kaikkea hyväkseen, valtasi hänet eräänlainen kiitollisuuden tunne tämän kaiken herkullisuuden aiheuttajaa kohtaan, ja hän alkoi liioitella kuvatessaan hyviä ominaisuuksia, joita hän ei uskonut vanhuksella olevan lainkaan, ja hän puhui vesissä silmin, aivan kuin hänellä olisi ollut nuha, sydämellisistä väleistään vainajan kera.

      Ja nyt istui hän vihdoin kotona höyryävän kupin ääressä, mutta pani lusikan pois ja heittäysi raskaasti hengittäen tuolilleen takakenoon.

      Hänen vaimonsa, reipas Rosl, joka istui häntä vastapäätä ja pisteli hyvällä ruokahalulla, silmäili häntä ivallisesti. "Olitko taas sellaisten seurassa, jotka mieluummin näkevät tyhjän lasin kuin täyden kupin?"

      Silloin nousi Peter pöydästä ja sanoi: "Tämänpäiväistä ravintolassa istumistani et tarvitse torua, kun se ei minulle ole maksanut puolta penniäkään ja olen siellä viipynytkin vain sukulaistani Vinzenziä – Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen – kaikin tavoin ylistääkseni hänen kuoltuaan."