Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta
I
Keisarikatua myöten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan hevosparin vetämät kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja yhdessä hölkyttelemään, vanhoihin vaunuihinsa sekä ijäkkääseen ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja ajaja, näyttivät kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan tekivät ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat vaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari kerran sata kuusikymmentä vuotta sitte ammutti, ja josta hän kulki sisään tuohon antautuneeseen kaupunkiin. Täällä kääntyivät vaunut laivasillalle vasemmalle.
Sirosti, viimeisen lyypekiläisen kuosin mukaan puettu konttoriherra riensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta, sievän, mutta jäykän ja tylyn näköistä naista ja sitte vanhempaa lihavaa naista, jotka kumpikin olivat syvässä surupuvussa. Vanha pullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen käsivarteen.
– Herra Schönfeld, kysyi hän saksankielellä, joko laiva näkyy?
– Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut Uuraan ohi, – vastasi puhuteltu melkein nöyrästi. – Tahtooko rouva kauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?
Puhuteltu ei väitellyt tätä ehdotusta vastaan, ja herra Schönfeld, kauppahuone Blumen ensimmäinen kirjanpitäjä vei vanhan naisen tyhjälle penkille; hänen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heitä. Missä nuo kolme kulkivat, vetäytyi tiheä, odottava ihmisjoukko kunnioittavasti syrjään. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa hän sekä hänen tyttärensä, korkeasti kunnioitetun, neljä päivää sitten kuolleen perheenisän vuoksi kävivät, vaikutti, että yleisö, ahdingosta huolimatta, oli tavallista alttiimpi tilaa antamaan.
Naiset kävivät matalalle penkille istumaan ja ympäristöstään huolimatta alkoivat he puhella matalaäänisesti saksankielellä.
– Kauvanko nyt siitä on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi äiti. Sehän oli samaan aikaan kuin nytkin, kesäkuulla, vuonna…
– Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen, syksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.
– Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaan vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja kauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. – Ja isä raukka, joka ei saanut nähdä…
– Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsi nyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänä tänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuotta yhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nyt voi puolustaa.
– Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeytti rouva Blume tytärtään.
– Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten luo. – Se on jo Keihäsniemen kohdalla.
– Ja onko herra Schönfeld aivan varma siitä, että Emil herra on mukana?
– Aivan varma. Emil herra pyysi sähkötietä rahoja ja sanoi lähtevänsä Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensimäisessä laivassa Lyypekiin, eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt vihdoinkin palaa kotio.
Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. Hän käänsi kalpeat, täyteläiset kasvonsa tyttärensä puoleen ja sanoi niin ääneen, että herra Schönfeldkin saattoi sitä kuulla:
– Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tiedäthän sen, ei hän mitenkään olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sitä viipyi hän ulkomailla rakkaan isänsä luvalla.
Herra Schönfeld ymmärsi yskän ja vetäytyi syrjälle. Neiti Helenen jäykät piirteet jäykkenivät vielä enemmän; hän näytti silmänräpäyksen taistelevan sisällistä taistelua, tuliko hänen ruveta tuohon arkaan asiaan, puhelemaan veljestänsä, vai eikö – hän piti parempana olla vaiti.
Oltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume jälleen puhumaan pojastaan. Harrasta lempeyttä ja myötätuntoisuutta osoittavalla äänellä sanoi hän: tiedätkö että Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime vuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin näki hänet Hampurissa.
– Niin, hän kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tiedäthän, äiti, että hän muun muassa on kovin laihtunut ja menettänyt muhkean tukkansa.
– Niin, hänen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mitä siihen tulee, että hän on laiha, niin…
Nyt vihelsi höyrylaiva. Syntyi kova liike väkijoukossa, joka tunkeutui sille kohdalle, missä höyrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin minuutin perästä läheni tuo iso höyrylaiva verkkaan ja mahtavasti. Katteinin käskysanat, koneen pörinä, potkuri, joka loiskutteli virran vettä, ja höyry, joka sihisten hyökkäsi ulos, voittivat rantajätkien huudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleisö rannalla ryhtyivät. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleisö valloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.
Rouva Blume ja hänen tyttärensä istuivat vielä rahilla odottamassa, kunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka kaunismuotoisiin kasvoihin elämänkyllästys oli piirtänyt jälkiään, tuli rantalaudalle ja epäröiden katseli ympärilleen. Nyt juoksi herra Schönfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen hänen matkakamsuistaan ja osoitti näytännöllisellä liikehdyksellä noita kahta naista.
Herra Emil, sillä hän se oli, kiirehti sinne, sulki ensin äitinsä ja sitten sisarensa syliinsä. Molemmat naiset hillitsivät uljaasti liikutuksensa. Herra Emil näytti vaivatulta ja raukealta; hän antoi käsivartensa äidilleen ja vei hänet vaunuille, auttoi häntä siihen, nousi itse sisään ja nyökäten hyvää päivää Antti ajajalle käski hän tämän kiireesti ajaa kotiinpäin.
Kun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset äkkiä itkuun.
– Isä sanoi terveisiä, kuiskasi äiti. Huomenna on hautajaiset.
Herra Emil oli kuin tulisilla hiilillä. Hän puristi naisten käsiä lausumatta sanaakaan. Tuo hillitön itku, nuo kasvot, jotka hän nyt näki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun vääntäminä, tekivät häneen ikävän vaikutuksen, joka poisti hänen surunsa,
Blumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma kaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu hakkaamattomista harmaakivijärkäleistä ja sisustettu kellareiksi ja varastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella aukolla kadulle päin sekä suurella holvikkaalla, melkein aina suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun jäsen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyssä kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki tämä rakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli tiilistä ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. Tässä huoneessa oli Blumen suku polvi polvelta elänyt ja asunut melkein sata vuotta.
Nyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin kopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin läpi ajoi Blumen perhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mitätön ja ruma, niin oli piha sitävastoin päiväpaisteinen ja mieluinen paikka. Se kohosi pengerrellen korkealle, niin että rakennus pihanpuolelta oli ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereellä kasvoi kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen patsas-sivustaisen paviljongin ympärillä. Siellä täällä seisoi pihamaalla joukko mitä erilaisimpia puu-, irtokivi- ja tiili-ulkohuoneita ilman järjestyksettä ja erisuuntaisia, joitten jyrkät päädyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten sekä muutamien koivujen väliltä.
Blumen perheeläiset astuivat sisään vanhaan asuntoonsa. Herra Emil katsoi ympärilleen. Kaikki oli näissä suojissa näköisensä, jommoisina hän ne lapsuudestaan saakka oli nähnyt, valkoiset seinäverhot, jouhivaatteella päällystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello yksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein pyöreissä kehyksissään. Ikkunain välillä oli pandanus-kasvi, johon hänen mielestään ei ollut kasvanut lehteäkään lisää, siitä kuin sen lehtioat häntä poikana pistivät. Ja hänen äitinsä ja sisarensa muuttumattomina,