Nuori Rasmussenin matami säpsähti. Punainen vetolaastari, sadankruunun setelit, alkoi vaikuttaa lieventäväisesti hänen haavoitettuun äidinsydämmeensä. Mutta kuitenkin hän vaan yhä itki ja mietiskeli, eikö nyt olisi sovelias tilaisuus saada suonenvetokohtausta.
"Kuules nyt, Maria, ole järkevä ja tyynny," sanoi vanha matami. "Joko saat, näet, useampia lapsia tahi et saakaan useampia lapsia."
Kun tämä oli kiistämätön tosiasia, ei nuorella vaimolla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista.
"Jos saat useampia lapsia, olen päättänyt, että Olinasta tulee minun oma tyttöni ja hän saa periä Granholtin ja kaikki mitä jälkeeni jätän. Ja vaikka hän jäisikin ainoaksi lapseksi ja Grönlidin perijäksi, lienevät kuitenkin Granholt ja kolikkoni hyvät lisänä."
Nuorella Rasmussenin matamilla ei ollut tätäkään vastaan mitään muistuttamista.
"Mutta niin paljon vaadin minä, että hänellä ensinnäkin on kristillinen ja siivo nimi, ja että hänet toiseksi on kasvatettava niin, että hän sopii siihen asemaan, johon hän joutuu, ja jos sinä rupeat panemaan liian paljon herrasoikkuja tytön päähän, kyllä minä ne hänestä otan pois. Nyt olen sanonut ajatukseni, ja sen mukaan saat käyttäytyä. Jollet noudata sitä, teen hänet perinnöttömäksi."
Nuori Rasmussenin matami ajatteli itsekseen, että joukottainkin äitejä varmaan ilolla antaisi tyttärilleen nimeksi Olinan, jos he vaan sen kautta saisivat hankkia heille 50,000 kruunun perinnön.
Hän ei näyttänyt siis olevansa minäänkään kepposesta ja päätti jättää suonenvetokohtauksen toiseen erään.
3.
Ludvig-serkku tulee Grönlidiin
Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin patrona Rasmussenin esikoinen ja samalla ainoa lapsi muorinsa itsepäisyydestä sai tuon plebejisen nimen Olina, ja paljon on siitä ajasta muuttunut Grönlidissä.
Uudet huonekalut ovat käyneet vanhoiksi, ja samoin on Rasmussenin laita.
Hän lähenee tuntuvasti viisikymmenlukua ja päivä päivältä käy hän lihavammaksi.
Samoin on hänen vaimonsakin laita, pulleaa ja pyöreää Rasmussenin rouvaa – hän on nimittäin uudenmuotisen arvo-asetuksen mukaan kohonnut rouvaksi – on vaikea tuntea entiseksi hienotunteiseksi ja kalpeaksi matamiksi.
Pikku Olinasta oli tullut kukoistava neito.
Ainoa melkein muuttumaton on vanha Rasmussenin matami ja vanha piano.
Kumpaisellakin on edelleen sama kankea, kulmikas, vanhanaikuinen, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävä ulkomuoto kuin ennenkin, eikä aika näy vaikuttaneen vähintäkään muutosta heissä, vaikka vanha Rasmussenin matami on jo noin 70-vuotias.
Olina eli Liina, kuten Rasmussenin rouva häntä aina nimittää, ei laisinkaan ole mikään kaunotar, vaan mitä yleiseen sanotaan "sangen suloinen tyttö."
Hänellä on ystävällinen sininen silmäpari ja hyvänsuopeat, kukoistavat kasvot, joita vaaleankeltainen tukka reunustaa, jaettuna keskeltä otsaa ja käherrelty somiksi korkkiruuvimaisiksi kihariksi ympäri koko pään.
Nämä kiharat olivat Rasmussenin rouvan lemmekkäiden käsien työtä.
Hän oli nimittäin aina uneksinut, että hänen pikku Liinastansa tulisi "kultakiharainen" keijukaisolento; mutta kun Olina oli jo kuuden vuoden vanha eikä hänen vaaleankeltainen tukkansa vielä osoittanut vähintäkään kiharittumisen taipumusta, päätti hellä äiti taitavien käsiensä kautta saada aikaan, sen minkä luonto niin julmasti oli kieltänyt hänen armaalta lapseltansa, ja Olinan täytyi sen vuoksi maata joka yö papiljotit tukassa.
Eräänä kauniina suvipäivänä seisoi Rasmussen tomutakki yllä ja piiska kädessä salin ovella.
"Joudu nyt pian valmiiksi, Liina, muutoin tulee höyrylaiva kaupunkiin aikaa ennen meitä," sanoi hän.
"En saa hattuani oikein soveltumaan," sanoi Olina, joka seisoi peilin edessä sovitellen hattua pallopyöreään päähänsä.
"Anna minun auttaa," sanoi hänen äitinsä ja nousi sohvalta. "Kas niin, nythän se sopii. Voi kuinka se pukee sinua hyvin! Ja jollei Ludvig-serkku ihastu sinuun heti sinut nähtyänsä, niin olisipa kumma. Kuules, Rasmussen," sanoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "kotimatkalla saatat kyllä ajaa Skovhöin ohitse."
"Onko sinulla sitte asiaa Donnerin rouvalle, mamma?"
"Eipä, mutta minusta olisi hauskaa, jos hän saisi nähdä, että meidän taloon tulee nuori herra, sillä sitten olen varma siitä, että hän ja joku tyttäristä lentää tänne huomispäivänä. Muutoin saattaisi olla sangen hauskaa näyttää kopealle Donnerin Amalialle Liinan uutta hattua ja beduinikappaa, niin saa hän jotakin josta suuttua."
"No niin, koska sitä tahdot, mamma, niin voinhan sen kernaasti tehdä."
"No, laittautukaa nyt vaan matkalle. Hyvästi, hyvästi," huusi hän vaunujen vyöriessä alas tielle päin. "Sido nenäliinasi hatun suojaksi, lapsikulta, ettei kukkanen tomuunnu."
Rasmussenin rouva käveli ajatuksissa ja järjesteli huoneessa.
"Onpa kuitenkin oikein hauskaa että Donnerin rouva tulee tänne huomenna," sanoi hän. "Tosin on hän hirmuisen vastenmielinen, mutta sitten voi kuitenkin Ludvig nähdä että me seurustelemme sivistyneitten eikä raakain talonpoikain kanssa." —
Skovhöissä, jossa jaloarvoinen kapteeni Donner asui rouvansa, kuuden tyttärensä ja kahden poikansa kanssa, vallitsi ehtoopäivällä sangen vilkas mielentila.
Amalia, Aurora, Konstance ja Klara neidet, kapteenin neljä täysikasvuista tytärtä, sekä kotiopettaja, jumaluusopin kandidaatti Klossing, Amalian sulhanen, seisoivat ruokasalin akkunoissa ja katselivat alas tiellepäin.
"Mamma, mamma!" huusi Klara neiti. "Tuolla tulee Rasmussen ja Olina ajaen kaupungista, ja heillä on vieras herra mukanansa."
Donnerin rouva syöksähti huoneesen.
"Vie Helga ja Fanny lastenkamariin, ettei vieraat saa heitä nähdä," käski hän nopeaneuvoisena kuin tavallisesti lastenpiikaa astuessaan sisään.
Kaksi pientä olentoa, ylt'yltään liassa, survastiin ulvovina lastenkamariin.
Heti sen jälkeen tuli Rasmussenin nelipyöräiset ajaen pihaan.
Etu-istuimella istui Rasmussen, ja takaistuimella olivat Olina ja eräs kaunis herra ylioppilaslakki päässä, pincenez nenällä ja plaidi hartioilla.
Kaikki kolme tervehtivät sisään, ja Donnerin rouva ja tyttäret nyökkivät päällään kuin kiinalaiset epäjumalankuvat.
"Näitkö mimmoisen kukkaisvasun Olina on saanut päähänsä?" kysyi Klara neiti.
"Hän ei tarvitsisi muita ruusuja kuin ne kaksi pionia, jotka hänellä on lihavilla kasvoillaan," sanoi Amalia.
"Hi-hi-hii," nauroi jumal. kand. Klossing.
Hän nauroi aina, kun Amalia neiti oli sukkela, ja kandidaatin mielestä oli hänen morsiamensa melkein aina sukkela, ja siksi nauroikin hän melkein aina.
"No, siinä olet todellakin oikeassa, Amalia kulta," nauroi rouva. "Hän on oikea talonpoikaisruusu."
"Ja niin olevinaan kuin tuo nuori herra näytti olevan," jatkoi neiti. "Hän luuli varmaankin olleensa jotakin, siksi että hän on saanut ylioppilaslakin ja viiksen alut."
"Hi-hi-hii," nauroi jumal. kand. Klossing.
"Äläpä, Amalia, en pidä laisinkaan siitä, että puhut pahaa ihmisistä, joita et edes tunnekkaan," sanoi rouva vakaasti.
Donnerin rouvalla oli ankarat perusaatteet. Hän ei voinut kärsiä pahaa puhuttavan