MARIANA. Äiti tahtoo nyt kerrallaan niin.
FEDERICO. Ja iso-äiti, äiti n: o II, hänkin pitää siinä päänsä.
MARIANA. Mitäpäs tuon siis tekee?
FEDERICO. Nuot toiset onnettomat, jotka naimisiin menevät, ovat rasitetut ainoasti yhdellä anopilla; minä olen kovemmin rangaistu: minulle on paha onni kaksi antanut! Hukka näille tyranneille!
MARIANA. Minun äitiänikö ja iso-äitiäni sinä tyranneiksi nimität?
FEDERICO. Niin juuri, tyranneiksi, jotka minulta vapauteni riistävät. Minä tulen, minä menen, minä syön, minä juon, minä hyppään, minä tanssin, – kaikki vaan sitä myöten kuinka anoppimuorein ennakko-luettelossa seisoo. Heiltä minä päivittäin vastaan-otan jokahetkiset tehtäväni. Tiedätkö, mitä nyt tekisin, jos minun mieleni mukaan kävisi? Me lähtisimme yhdessä kävelemään, menisimme maalle, ihanaan, yksinäiseen metsään, siellä laulelisimme, hyppelisimme ja olisimme iloiset. Vaimoseni kanssa minä tahtoisin viheriäisessä metsässä keikutella! Mitäshän muutoin naimisesta onkaan?
MARIANA. Ja jonakuna aamuna me nousta ripsahutamme vuoteestamme ja haemme taas, kunnes löydämme tuon kuohuvan metsälähteen – muistatko vielä, ukkoseni?
FEDERICO. En minä muista.
MARIANA. Kuinka? Sinä et tunne enään sitä lähdettä, jonka reunalla me ensikerran näimme toinen toisemme?
FEDERICO. Samalla lähteellä nä'in myöskin ensikerran iso-äidin.
MARIANA. Mutta ennen naimisiin ruvettuamme olithan sinä aina niin iloissasi, kun mummu saapuvilla oli?
FEDERICO. Minä kätkin kynteni.
MARIANA. Ja nyt olet niin pahoilla mielin.
FEDERICO. Niin ajat muuttuvat. Mutta sinun huvitustuumasi ei tullut vielä päätökseen. Me menemme siis maalle. —
MARIANA. Kävelemme metsää ristin rastin, tulemme lähteellemme ja juomme vettä siitä.
FEDERICO. Oivallista! Me olemme taivaassa, me olemme yksinämme!
MARIANA. Ja tätä hetken tehtyämme me käännymme takaisin kotia.
FEDERICO. Voi kumminkin! Me palaamme taas anoppien luo.
MARIANA. Olin mar tuon melkein unohtamaisillani – minun täytyy heti jälleen mennä heidän tykönsä.
FEDERICO. Onpa kuin riivattua. Juuri nyt, kun näin herttaisesti keskenämme juttelemme, kun näin ihania unelmia uneksimme, täytyy sinun lähteä, taikka saarna tarjona.
MARIANA. Jää hyvästi, Federico.
FEDERICO. Suutele mummua minun puolestani.
MARIANA. Mutta ensin anna minun suuta.
(Menee.)
3 Kohtaus
Federico. Sittemmin Juan ja Rafael.
FEDERICO. Hän on ilmeinen enkeli, ja tämä lempeä olento, itse hiljamieli, hänkö ottaisi äitinsä ja iso-äitinsä kanssa riitaantuakseen?
JUAN (tulee perä-ovesta ja ilmoittaa). Don Rafael de Cardennas.
FEDERICO. Kuinka! Don Rafael?
JUAN. Tuossa on hän jo. (Vetäytyy takaisin.)
RAFAEL (oven suussa). Federico!
FEDERICO. Rafael!
RAFAEL. Kuinka minä olen sinua ikävöinnyt.
FEDERICO. Kallis ystävä, sinäkö Toledossa?
RAFAEL. Minä tulin juuri nyt rautatien junalla.
FEDERICO. Kuinka pitkään aikaan me emme ole toinen toistamme nähneet!
Et ole kolmeen vuoteen minulle mitään tietoa antanut.
RAFAEL. Tulen sen vuoksi nyt viimeistä kertaa sinua syleilläkseni.
FEDERICO. Viimeistä kertaa?
RAFAEL. Niin Federico, minä olen sangen onnetoin.
FEDERICO. Onnetoin? No, niin oikein, minä muistan, sinä elit yhdessä anoppisi kanssa.
RAFAEL. Anoppini on kuollut.
FEDERICO. Tuo raukka, ja sinä puhut vielä onnettomuudesta? Kuinka siis rouvasi jaksaa?
RAFAEL. Hän on myös kuollut.
FEDERICO. Vai niin, kyllä nyt ymmärrän onnettomuutesi.
RAFAEL. Jo kolme vuotta takaperin hän meni mättääsen, tämän surun on aika haihduttanut.
FEDERICO. Haihduttanut? Etkös ollut onnellinen avioliitossasi?
RAFAEL. Me rakastimme toinen toistamme, että olimme hulluksi tulla; mutta lempo osasi pariimme; anoppi asui tykönämme.
FEDERICO. Aivan oikein, lempo ja anoppi ovat yhtä.
RAFAEL. Onnemme meni hiiteen. Ystäväni, jos nait —
FEDERICO. Kuukausi aikaa minä sen jo tein.
RAFAEL. Entä onko sinullakin anoppi?
FEDERICO. Kaksi yhden verosta.
RAFAEL (peljästyneenä). Kaksi? Kuinka se on mahdollista?
FEDERICO. Ilman mitään mutkia, rouvani äiti ja iso-äiti.
RAFAEL. Onneton itseäsi, sinä olet siis niellyt kaksi arsenikki-palleroa. Tuosta on hirmuinen remahus syntyvä!
FEDERICO. Toinen anoppi heittää nuoran kaulaani, toinen sillä kurkkuani kuristaa.
RAFAEL. Niin aina, niin aina, minä tunnen sen perinpohjin, tuon anoppitaudin. Paksun kirjan saisin minä kokoon tämän taudin laadusta ja eri asteista. Anoppimuori sadan peninkulman päässä pariskunnasta, on kolmas aste, – anoppi samassa asuinpaikassa on toinen, – mutta anoppi samassa talossa, samassa huoneessa uhrinsa kanssa, tämä on (juhlallisella äänellä), tämä on anoppi ensimäisessä asteessa, hai-kala, joka saaliinsa säälimättä lätkäisee.
FEDERICO. Paras keino anoppein suhteen siis olisi heidän siirtämisensä ensimäisestä asteesta toiseen.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.