Erikoisena ilmauksena Kihlmanin vanhoillisuudesta pidettiin kai aikanaan hänen esiintymistään n.s. kunnallisvaliokunnan ehdotuksen johdosta, että pappissääty luopuisi erikoisoikeuksistaan (säädyn jäsenten omistamien talojen verovapaudesta) kaupungeissa. Käsitellessään arm. esitystä kaupunkien kunnallishallinnosta oli näet valiokunta katsonut suotavaksi, että kaupunkien asukkaat oikeuksiin nähden olisivat mahdollisimman yhdenvertaisia. Kihlman vastusti ehdotusta, ei sen vuoksi, ettei erikoisoikeuksista yleensä koskaan olisi luovuttava, vaan sentähden, että hänestä semmoisen teon edellytyksenä tuli olla erittäin tärkeä syy, jommoista nyt ei ollut olemassa. Hän viittasi Englantiin, missä on tapana sitkeästi pitää kiinni erikoisoikeuksista, kunnes on päivän selkeästi osoitettu, että niistä luopuminen tuottaa kansalle todellista hyötyä. Pappissäädyn enemmistö oli kumminkin toista mieltä. – Vähän myöhemmin Kihlman joutui päinvastaiseen asemaan säätynsä enemmistöön nähden. Se tapahtui, kun käsiteltiin yleisen valitusvaliokunnan mietintöä L. Mechelinin anomuksesta, että ne asetukset kumottaisiin, jotka asettavat juutalaiset maan lakien ulkopuolelle. Kihlman oli yhtä mieltä muiden puhujain kanssa siitä, että maamme ei kaipaa juutalaisia; "olemme tähän asti tulleet toimeen ilman heitä ja toivokaamme, että tästä lähtien voimme Jumalan avulla elää ilman Jumalan kansan apua". Mutta kysymys oli oikeudesta. "On sanottu: asukoot muissa maissa, vaan ei meidän maassamme. Heillä on kuitenkin oikeus elää maan päällä; ja jos me suomalaiset sanomme, etteivät he saa elää maassamme – onhan meillä oikeus sulkea heidät pois täältä, – niin tunnustamme samalla, että muillakin on oikeus sulkea heidät pois maastansa, eikä loppupäätelmä voi olla mikään muu, kuin että ihmiskunnalla on oikeus poissulkea heidät maan päältä. Semmoista vääryyttä en voi ottaa omalletunnolleni, ja sen vuoksi on mielestäni nykyjään epäkohta Suomessa olemassa; sen vuoksi toivon myöskin, että tämä epäkohta kumotaan, että jotakin tehdään vuosisatoja kestäneen vääryyden poistamiseksi, joka painaa Suomen kansaa." Tällä hän ei tarkoittanut, että ovet olivat avattavat juutalaisen kansakunnan huonoille aineksille (pelko, että nämä tulvaisivat maahan, määräsi useimpain muiden puhujain kannan), vaan ehdotti hän, että anottaisiin keis. esitystä, jossa määrättäisiin, millä ehdolla juutalaisille olisi sallittu asettua maahan. – Sääty päätti 20 äänellä (12 vastaan) hylätä sekä anomusehdotuksen että mietinnön. Ainoastaan Borenius ja Kihlman ilmoittivat vastalauseensa. – Tähän kysymykseen nähden Kihlman siis oli säätynsä enemmistöä vapaamielisempi. Itsekin hän eräässä kirjeessä asettaa kysymykset rinnakkain, lausuen, että pappissääty oli "erikoisoikeus-asiassa yhtä kristillinen kuin juutalaiskysymyksessä epäkristillinen!" Myöhemmin Kihlman kuitenkin asettui toiselle kannalle jälkimmäiseen kysymykseen nähden.
Tärkeimpiä asioita näillä valtiopäivillä oli kysymys uusista rautateistä, ja oli yleinen valitusvaliokunta mietinnössään ehdottanut, että ensi kädessä oli anottava Hämeenlinnan-Tampereen ja Viialan-Turun ratojen rakentamista. Ottaen lähtökohdakseen sen periaatteen, että valtion ennen kaikkea tulee huolehtia emäradoista ja yksityisten joko omin keinoin taikka valtion avustuksella rakentaa sivuratoja, Kihlman pitkässä puheessa puolusti sitä käsitystä, että Viialan-Turun tie oli katsottava sivuradaksi, jonka rakentaminen lähinnä kuului turkulaisille. Sitä vastoin oli hänen mielestään Hämeenlinnan-Tampereen tie, pohjoisen emäradan osana, ensiksi ja viipymättä aikaansaatava, ja samalla aikaa tarpeelliset tutkimukset suoritettavat Pohjanmaan rataa varten, jonka rakentamiseen ryhdyttäisiin niin pian kun edellinen oli valmis ja varat suinkin sallivat. – Hän joutui vähemmistöön; mutta lohdutti itseään valtiopäivien lopulla sillä valtiovaliokunnan antamalla tiedolla, että varoja olisi sekä toiseen, että toiseen rataan.
Koulukysymys oli kuitenkin 1872, kiitos uuden kouluylihallituksen, kaikista polttavin. Kaikissa säädyissä esitettiin anomuksia kouluopetuksesta ja koululaitoksen järjestämisestä. [Talonpoikaissäädylle oli Heikura jättänyt anomuksen kouluasiassa, ja häntä oli senaattori Antell – niin kertoo Kihlman T. Reuterille – Kothenin läsnäollessa kehoittanut peruuttamaan anomuksen sanomalla, että häntä olisi houkuteltu sen esittämiseen. – "Kothen ja Antell suomalaisen kansakunnan kasvattajina", lisää kirjoittaja, "siinä pukki puutarhurina!"] Yleinen valitusvaliokunta käsitteli kaikkia laajassa mietinnössä ja ehdotti, että säädyt anoisivat, että kouluylihallituksen kokoonpano järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, jonka 1867 v: n säädyt olivat periaatteellisesti hyväksyneet, sekä että säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa kouluasetuksen laadintaan taikka ainakin antaa lausuntonsa siitä ennenkuin se julkaistaisiin. Kun asia toukok. 11 p: nä tuli keskustelun alaiseksi pappissäädyssä, esiintyi ensiksi piispa Schauman syvästi tunnetuin sanoin hyväksyäkseen mietinnön ponsineen, ja kun hän vaikeni, nousi koko sääty seisoalleen ja yhtyi hänen sanoihinsa. Ainoa, joka ei niin tehnyt, oli valtioneuvos L. L. Lindelöf. Hänen mielestään mietintö ei ollut vapaa ennakkomielipiteistä eikä arvostelu kouluylihallituksesta oikea. Kun sitten toht. Hornborg oli puolustanut mietintöä Lindelöfin huomautuksia vastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa tarkastaakseen erinäisiä muistutuksia normaalikoulua vastaan, jotka oli otettu mietintöön eräästä vastalauseesta, minkä muuan kouluylihallituksen jäsen (nimittäin itse päällikkö, parooni von Kothen) oli liittänyt saman hallituksen enemmistön laatimaan koululakiehdotukseen. Vastalausujan mielestä normaalikoulu ei suinkaan ollut mallikelpoinen. Opettajat olivat näet enimmäkseen tuntiopettajia, useita tärkeimpiä aineita opetettiin alemmilla luokilla ilman oppikirjaa, ja oli koko laitoksen kehitys pääasiassa riippuvainen opettajien subjektiivisista mielipiteistä, josta kaikesta johtui, että oppilaiden edistys oli huonompi kuin vanhoissa hyvissä kouluissa. Tahtomatta pitää normaalikoulua nuhteettomana Kihlman huomautti, että koulu ei lainkaan ollut syypää siihen, että opetusta suuressa määrässä annettiin tuntiopettajien kautta, vaan johtui se siitä että hallitus ei ollut välittänyt lukuisista pyynnöistä, että asiat järjestettäisiin paremmin. Mitä siihen tuli, että opetusta annettaisiin ilman oppikirjoja, ei muistutus ollut todenperäinen: ennen oli niin ollut laita, mutta aikaa myöten oli tarpeelliset kirjat kirjoitettu, huolimatta siitä, ettei tekijöille koskaan suoritettu täyttä, asetuksenmukaista palkkiota. Yhtä vähän perää oli muistutuksella opetusmetodeja vastaan, sillä ne eivät olleet yksityisten opettajien keksimiä, vaan "tulos ihmiskunnan työstä pedagogisella alalla". Edelleen oli vastalausuja vaatinut, että vähemmän tärkeitä aineita pitäisi poistaa. "Mutta juuri tämän kysymyksen", jatkaa puhuja, "kysymyksen siitä, mitkä aineet olisivat vähemmän tärkeinä poistettavat lukujärjestyksestä, on jokainen asiaan perehtynyt huomannut kovin vaikeaksi ratkaista. Vastalausuja on ottanut asian kevyesti. Hän on poistanut äidinkielen, jopa tavallaan molemmat äidinkielet. Hänen mielestään äidinkieltä ei enää tulisi opettaa kouluissa. Toinen äidinkieli olisi taas oleva valinnainen venäjän rinnalla. Sen, jolla on jotain käsitystä siitä mitä opetukseen kuuluu, on luullakseni vaikea yhtyä vaatimukseen, että äidinkieli poistettaisiin. Tulee sitten kysymys