– Hyvää päivää, isäntä! Onpa se oiva juoksija, kuin teillä on, sanoi hän innokkaasti, pureksiessaan jäisiä viiksiänsä. Niin, sanonpa niin, kuin tosi on, hyvästikin neljännestunnin olen ajanut, minkä suinakin pääsin, enkä ole tavoittanut teitä. Mistä se hevonen on? Kenen se on? Mitkä sen emä ja isä olivat? Miten vanha se on? Katsoppas, millainen rinta ja millaiset jalat sillä on! Ja ajaja nousi reestään tarkemmin katselemaan Jaloa. Kristian oli hyvillään, jopa vähän ylpeäkin, vastaili kysymyksiin, mikäli tiesi, ja kiitteli hevostaan vieraalle, joka näytti vallan hurmaantuneelta.
– No, tottahan tulette kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella hevosella kuin teidän on, on se ihan teidän velvollisuutenne. Minä olen ratsumestari T. ja olen palkintotuomareita; muistakaa, ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.
Kilpa-ajoista oli Kristian kyllä kuullut puhuttavan. Olipa hän joskus ajatellutkin niitä; mutta tavallisesti saadaan maalla tietää, mitä on tapahtuva, vasta sitte, kuin se jo on tapahtunut. Mutta nyt – miksikä ei, koska hän kuitenkin oli kaupungissa.
Kristian lupasi tulla ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo oli kiireissään menemään ja katosi lähimmän mäen taakse kuin leimaus ihmettelevän ratsumestarin näkyvistä.
Kristian ajoi kilpaa. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika Jalolle ja hänen isännälleen! Ei ollut ainoatakaan sanomalehteä maassamme, jossa ei puhuttu Jalosta ja hänen isännästään. Sähkösanomia lenteli ympäri maata Jalon urhotyöstä. Sen juoksu oli meillä tavatonta, se otti loistavasti ensimmäisen palkinnon vanhoilta, kokeneilta kilpajuoksijoilta. Vielä nytkin, kuin Kristian istui raskasmielisenä ja suruisena porstuansa rappusilla, levisi hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy, hänen muistellessaan sitä ihanaa päivää. Varsin hyvin hän muisti sen: päiväpaiste, sininen taivas, hienoja, välkkyviä lumihöytyviä tanssimassa talvituulessa, soittoa ja hurraa-huutoja, petollisia juomia ja Jalo päivän sankari! Se oli epäilemättä hänen elämänsä kaunein ja sisällysrikkain päivä. Mutta niinkuin korkeimmat aallot painuvat syvimmälle ja pisimmistä männyistä syntyy pisimmät varjotkin, niin se päivä, jona Kristian ja Jalo seisoivat ylimpänä onnen kukkuloilla, tuotti syvintä surua.
Asianajajalta ei tullut mitään toivoa; päin vastoin sai Kristian kuulla, että Jegor oli kuvernööristä saanut tuomion häntä vastaan. Hänen velkansa korkoineen kaikkineen olivat maksettavat. Jalo täytyi myödä, mutta hinta ei riittänyt velanmaksuun. Kristian joi itsensä humalaan, itki, selvisi jälleen, ja kaikissa noissa mielen eri tiloissa mietiskeli hän äärettömästi Jalon hintaa. Viimein täytyi siitä sentään tulla kauppa. Jalo myytiin venäläiselle kauppiaalle ja pahoilla mielin, ihan hurjana palasi Kristian kotiin eräällä tammalla, jota hän vihasi ensi hetkestä asti. Vähäpä se lohdutti, että hänen lompakkonsa oli täynnä satamarkkaisia, jotka Jalo oli juoksemalla ansainnut isännälleen jäähyväslahjaksi.
Kristian ei ottanut lohtuakseen. Ja lisäksi vielä antaa rahat Jegorille tuntui hänestä mielettömältä. Sehän oli sama kuin heittää ne järveen. Viimein sen kuitenkin täytyi tapahtua. Hän astui Jegorin puotiin juuri kuin hän sattui olemaan yksin, maksoi velkansa ja sai takaisin velkakirjansa ja muut paperinsa. Jegor varomattomuudessaan lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin mieli ja, jos Jegor ei ennestään tiennyt, mitä selkäsauna oli, niin kyllä hän sen tiesi naapurin lähtiessä hänen puodistaan. Siitä päivästä lähtein vallitsi viha henkeen ja vereen asti molempain naapurien välillä.
Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä ylpeilikin ja kerskasi Jegorin kuullen, niin hänen sydämmensä sentään vuoti verta. Mitä vapaudesta, kuin Jalo oli poissa! Hän oli kyllä vapaa uhkaavasta vaarasta, mutta hän oli myöskin kadottanut ainoan ilonsa. Hänen elämästänsä oli kadonnut jäntevyys, ei mitään velkoja mietittävänä, ei mitään Jaloa rakastettavana eikä ilon aiheena. Suolan tavoin kirvelivät hänen sydämmensä haavoja ne niukat sanomalehtiuutiset, joista hän silloin tällöin sai tietoa. "Mainio juoksija Jalo, joka sai ensimmäisen palkinnon Viipurissa, on taas voittanut" tai "juoksijakuningas Jalo on saanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa". Sellaisina päivinä Kristian ei ollut ennellään; hän joko istui ääneti ja nyrpeissään kuin peipponen sadesäällä taikka hän oli äkeissään ja sähisi kuin kataja tulessa.
Vähitellen kypsyi hänessä ajatus hankkia takaisin se hepo, maksoi mitä hyvänsä. Miksipä hän kokoaisi ilman mitään tarkoitusta ahneille perillisille ja itse eläisi elämäänsä ilottomasti? Hänen vävynsähän maltittomasti odotteli vain, milloin saisi hänen perintönsä, ja samaa se odotteli hänen tyttärensäkin. Jos hänellä edes olisi ollut lapsen lapsia. Ei, koska nyt kerran oli niin, kuin oli, niin olipa paras toimittaa Jalo jällen kotiin.
Monen mutkan perästä sai hän takausmiehiä ja sitte kihlakunnan-oikeudessa tilansa kiinnitetyksi. Sitte ei ollut enää muuta kuin nostaa rahat ja lähteä ostamaan hevosta. Eihän se ainakaan voinut olla "rahaa kalliimpi". Tuolla viipurilaisella ostajalla oli monta hevosta ja hän epäilemättä oli antava Jalon takaisin hyvästä maksusta. Lähtöpäivä oli jo määrätty, kuin Kristian eräänä heinäkuun aamuna juuri raapiessaan puukollansa pois muutamia jäykkiä, valkoisia karvoja, joita tunkeutui hänen leuastaan, kuuli hirnahduksen, jonka hän ihan varmaan luuli tuntevansa. Ei se voinut olla erehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri siten se tavallisesti kutsui isäntäänsä, kuin hän joskus aamusilla ei ajoissa mennyt talliin. Kristian viskasi veitsen ja juoksi ulos. Siellä hänen oman tallinsa nurkan takana, johon asti Jegorin niittytilkku ulottui, siellä seisoi hänen oma Jalonsa, heilutellen päätään ylös alas, levitellen sieramiaan ja päristellen. Yht'äkkiä se hypähti aidan ylitse ja seisoi entisen isäntänsä pihassa. Kristian oli kuin rampautunut; hän sai ainoastaan mutistuksi: kah! Ystävällinen hymy, kuin päiväpaiste autiolla kankaalla, valasi hänen kasvojansa, ja kaikki, mitä hän oli kuullut noidista ja velhoista, risteili leimausten tavoin hänen kiihtyneissä aivoissaan. Hänen vielä hieroessaan silmiänsä, tullakseen vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hereillä, astua viuhtoi Jegor, hänen vihamiehensä, pihaan, suitset ja ruoska kädessä. "Hevonen on minun", sanoi hän; "älä houkuttelekaan sitä tänne!"
Jegor otti Jaloa kiinni tukasta, pani kiroillen suitset päähän ja lupasi kyllä opettaa hevosen luopumaan hyppimästä aitain ylitse. Rajusti tempoen talutti hän Jalo paran kotipihaansa, ja hetkisen päästä kuuli Kristian oriin polkea tömistelevän ja ähkyvän Jegorin piiskan pelosta. Lyödä Jaloa, lyödä sellaista hepoa, se oli hirmuista.
Siitä päivästä tuntui elämä Kristianista oikein helvetiltä. Olla ilman hevosta oli ollut tuskallista; mutta että se oli pahimman vihamiehen omana, jolta sitä ei voinut ostaa takaisin, että täytyi nähdä sitä joka päivä, eikä kuitenkaan voinut mennä sen luo, se oli sentään vielä pahempi. Kaikki, mitä Jegor suinkin keksi, kerskatakseen Kristianin läsnä ollessa hevosestaan ja kiduttaakseen häntä, sen hän tarkkaan myöskin teki. Kaikki selkäsaunat, jotka hän itse oli saanut, hän maksoi Jalolle. Ja jos orit, kuten välistä tapahtui, laukkasi entisen isäntänsä luo, ikään kuin etsimään häneltä turvaa, silloin Kristian varmaan tiesi, että paksut runteet Jalon lautasilla kyllä kohta todistivat, missä arvossa Jegor Timofeitsh piti uskollista ystävyyttä.
Siten kului muutamia viikkoja. – Oli kuuma elokuun päivä, jolloin multakokkareet pelloilla halkeilivat kuumudesta, ilma värisi ja höyrysi lämmöstä. Kylän koirat olivat lakanneet haukkumasta ja paenneet varjoon rappusien ja ulkohuoneiden alle. Lehmät seisoivat rannalla vatsaansa myöten vedessä ja piilottautuivat mustanpuhuvain leppien alle. Ainoastaan paarma lenteli ripeästi auringon paahteessa; sudenkorento ja metallilta välkkyvä vihreä kärpänen piirtelivät loistavia kaaria ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja katseli hartain silmäyksin Jaloa, joka seisoi tuolla Jegorin niityllä vanhan jalavan varjossa. Kristian uneksi onnellisia päiviä, jolloin Jalo vielä oli hänen – ja silloiset huolet näyttivät hänestä nyt niin pieniltä ja ilot niin suurilta. Hän oli juuri nukahtamassa kevyeesen, suloiseen uneen, kuin hänet äkisti kolme viipurilaista metsästäjää herätti, jotka kiivaasti kyselivät talon isäntää. Ne kolme herraa olivat lähteneet