Pekkolainen katseli suoraan tuleen.
"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylällä koottu", hän vielä jatkoi ja rykäsi päälle.
"Joo", sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."
"Mutta väärin te puhutte miehet", rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan päiväistä komeilemista tuollainen puhe!"
"Voi velikulta, mitähän sinäkin", rupesi Pekkolainen vastustajaa kukistamaan.
"Ymmärrän ainakin yhtä paljon kuin tekin."
"Mitä sinä…!"
"Kyllähän se niin on", sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olis ollut Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt."
"Eei", yhtyi Pekkolainen: "läjään olis mennyt tuota päätä kuin tyhjä säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."
Se oli niin hauskasti sanottu, että sitä täytyi purskahtaa koko joukon nauramaan.
"Mutta se siinä nyt on paha", puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka saa talvikortteerin joukkoineen".
Joku myönsi sen olevan tosin ikävän seikan; mutta hyvin suuri osa jatkoi kaakotusta ja ilvettä.
"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa", nauroi muuan.
Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.
Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta. Hän virkkoi:
"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi leikitsee."
Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä etteivät pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski. Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä sujuvasti. Marketa pakeni pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä piesten. —
Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittoniin päin.
"Voi, voi, voi", valitti viisivuotias Liinu piehtaroiden äidin vieressä.
"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö … minä oikein kuolen!" huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.
Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.
"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia syntis-raukkoja", huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinan nurkalla silmäkuoppiaan.
"Niin", liitti siihen eräs naapurimökin vaimo. "Älä nyt Sanna-parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi. Pitää aina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."
Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi, että asia niin oli kuin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.
"Hoh … Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään us-ko!" Heistrokin Liisa hohkasi, viimeisen sanan lopputavun kiljahtaen itkuun pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli kylästä tullessaan oman tupansa palavan.
"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa", sanoi joku.
"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niinkuin minä", itki Heistrokin Liisa.
"Niin no, mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut, eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja tietää", selitti äskeinen vaimo. Heistrokin Liisa oikein kiukustui.
"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut käänsivät huomionsa sinnepäin.
"Soo lastani, so … soo… Voi rakas taivaallinen Isä! Mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?" Ja hän itki niin katkerasti.
"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan, mutta me…"
"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella kertaa, ei se kaikille yht'aikaa tapahdu", sanoi joku.
"Niinhän se on", alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä, niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko omalle kohdalle sattuu. Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."
"Jopahan", myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa muistutti:
"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kun itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toisiaan auttamaan."
"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi Nurkanporän Sanna.
"Et olekaan juuri… Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vain yksin paloi."
"Älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani." Sanna huiskutti Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata paremmin Tupun päähän huiviriekaletta, joka siinä kihnatessa oli luisunut.
"Tuppu-parkani."
Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana, kun tunsi että Tupun oli niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun vaikutuksesta hänkin.
"Voi hyvä armias Isä! … tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan. Vaikka kuollahan tässä täytyykin meidän kaikkien … ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua helmaansa ja itki.
"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden tulee, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta kylästä oleva vaimo.
"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"
"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eiväthän ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa! Vaikka meille tulisitte, jos ette likempää sijaa saa."
Puhe loppui siihen muutamaksi hetkeksi, sillä likellä asuvat eivät mielellään ruvenneet puhumaan asiasta. Useimmat tunsivat, että jos jotain sanoisi, niin olisi välttämätöntä kutsua kotiinsa, ja siihen ei ollut halua.
"Heistrokin Liisaa, kuinka pyyhkäsi pois, kun ruvettiin puhumaan yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli oman tupansa palavan. Voi sitä ihmisluontoa. Olis nyt luullut kaksinkäsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus tapahtui."
"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", säesti Helpon Tiina.
"Tule meille Sanna lastesi kansia", jatkoi hän. "On siellä ainakin lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu linnulle, jota linnulla itselläkin."
"Kiitoksia