Mennyt. Alkio Santeri

Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta sitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella.

      "Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni", jupisi hän ulkona mennessään. "Hänen täytyy taata minulle sellainen laina… Sellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle… Minun täytyy päästä hänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!"

      "Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle äitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä tahdon, ennen kaikkea Liinalle."

      "Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin… Sillä kyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen kuin hän onkin.

      "Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta, että mulla on Vaittiselle velkaa."

      Kuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja kauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi yhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään. Heti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on siellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset jok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. —

      "Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta, velikulta." Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti. Ajatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa? leimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista, ajatteli hän kohta … Erinomaista… Vai näyttää tuloni erinomaiselta ja harvinaiselta? Hm… Tärkeitä asioita, ajattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka…

      "Mitä kummaa siinä sitten?" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina tarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen, että hän aavistaa.

      "No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä."

      Laivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan nauramisyrityksen.

      "Rahan edestä?" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan sanottavaa.

      "No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?"

      "Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden kirjan paperia. Tuletko antamaan vai?"

      "Mutta istuhan…"

      "En. Tulen toiste, kun on aikaa."

      "Tuota … no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun meni toisen perässä puotiin.

      "Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa, ja suu oli naurussa.

      "Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät. Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä hän sanoi hyvästi ja meni.

      "Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle.

      "Ei, ei koskaan häntä… Häntä en pyydä", äänteli hän vapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti.

      V

      Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.

      Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen, julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi, että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi. Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli puolen yön.

      Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä asioita.

      Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis. Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa, teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon juhlallinen kajahtelu.

      Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat valmistautumaan.

      Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui, ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.

      Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli lasketellut hiukan vapaammin.

      "No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne, kaikki ovat siellä niin olevinansa; se näyttää minusta hävyttömältä totuuden ja Jumalan pilkalta.

      "Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se". Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni! Enhän sille mitään voi, että näen, että ajattelen näkemieni johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen vapaa-ajattelija.