Elle riisui verkapeskin yltään ja pujotteli tiheäkarvaisen nahkapeskin sen sijalle. Sen jälkeen sitoi hän pikku Andin oman pulkkansa keulaan. Notkeana kuin kärppä hiipi hän poronsa luo ja pani varovasti keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget kauniin, valkoisen eläimen kaulaan; se vapisi halusta lähteä liikkeelle. Vetohihna oli kiinnitetty mahan alle poikkipuolin asetettuun luokkaan.
Biettar Oula oli myös jo valmiina lähtöön. Hän oli pannut karhunnahkakauluksen hartioilleen ja käärinyt ohjaksen pään oikeaan käteensä. [Käytetään vain yhtä ohjasta; se on kiinnitetty päitsien tapaisiin, joitten toinen hihna menee silmien ja sarvien välitse ja yhtyy toiseen niskan päältä kaulan alle menevään hihnaan.]
"Aja sinä edellä!" sanoi hän Ellelle.
Elle nykäisi hiukan hihnasta, ja uljaan eläimen tehdessä ensimäiset valtaiset kuumeelliset hyppäyksensä ponnahti Elle muutamin rivakoin harppauksin mukaan – ja heittäysi sitten terhakalla loikkauksella pulkkaan. Juuri kun poro oli kiepahtamassa vasemmalle, läiskähti ohjas seljän yli, ja samassa silmänräpäyksessä muutti elukka suuntaansa niin rajusti, että pulkka huimassa heilahduksessaan narskui pahasti, jättäen valkean juovan pihamaan likaiseen kovaksi tallattuun lumeen.
Biettar Oula kiihoitti poroaan, pidättämällä sitä hetkisen paikallaan. Vauhkoin silmin tanssi ja reutoi se sulasta innosta saada ojentaa jalkansa hillittömästi liikkeelle. Mutta kun Biettar Oula äkkiä kohotti kätensä ja kumartui hyppäykseen, kirmasi poro eteenpäin ja samalla tuiskahti Biettar Oula pulkkaan kuten petolintu, joka hyökkää pakenevan saaliinsa niskaan.
Huikea meno tuntui kuin putoukselta ja säväytteli hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän. Yli koko seudun kaikui hänen äänekäs ja ylimielinen joelluksensa, jonka säveltä kiihoittava ajo siivitti.
Äsken niin meluava, nyt kohmelon nolostuttama väkijoukko epäröi päästääkö vai eikö ilmoille Biettar Oulaa kohtaan tuntemaansa salattua ihailua. Tälläkin kertaa tuli äskeisen nuorukaisen osaksi lausua kirvoittava sana. "Ainoastaan Biettar Oula voi noin tehdä."
Ja kasvavan innostuksen vallassa puhuttiin Biettar Oulasta yhtä ja toista. Olihan nuori, kaunis norjalainen tyttökin, meren rannalla asuvan vanhan "Groobeinin" (Harmaakoiven) lapsi seurannut häntä syksyllä jonkun matkaa tunturille päin, uskaltamatta silti tulla näkyviin.
Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan parilla säkkineulan pistolla kuromaan hänen peskinsä kiinni. Hänen tultuaan ulos sanoi nuorukainen hänelle – kiitokseksi hyvästä kestityksestä: "No, kirveleekö vielä selkää?" Joukosta kuului raakaa naurua. Tyrkkien houkuteltiin nuorukaista jatkamaan.
"Kuinka monen koiran haukuntamatkan päässä luulet olevan Ellen, tunturin ihanimman naisen, jota et saanut, vanhasta, ontuvasta ja tuulen kuivattamasta linnunpelättimestäsi? Pitäisin mieluummin säkillisen ruutikuivia poronkarvoja sänkytoverinani kuin akkaasi. Hän on sitkeä kuin parkittu nahka. Ei viinakaan pysty tekemään hänestä loppua… Vai odotatko ehkä vielä, että hän kuolee? E-hei, ystäväiseni, kyllä vanhan luut kykenevät vielä kauvankin harmiksesi pitämään pystyssä hänen kuivettunutta ruumistaan. Äh, äh, hyi saakeli!"
Suulastelijan kasvot ja keltaiset hampaat näkyivät irvistävästä suusta kaksinkertaisine ylähuulineen, samalla kun häijyt, vetiset silmät vilkuivat ylös.
"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika aikaa ennen kuin akka kuolee – hi hi hi hi."
Totta olikin, että Nikko Nille oli valinnut uuden kullan, nuoren tytön, jonka pyylevä lihavuus oli ainoa, mikä muistutti Elleä.
"Laula kullastasi", alkoi nuorukainen taas. Mutta samassa löi kaikkialla läsnä oleva Jussa kämmenellään vasten hänen virnuilevaa suutansa. "Vaikka oletkin renttu, niin luuletko sinä sen takia saavasi sillä tavoin ihmisiä kohtaan leukojasi käyttää."
Odottamattomasta lyönnistä kellahti nuorukainen kenttään. Ja väkijoukko kohteli häntä nyt yhtä ilkeästi kuin äsken Nikko Nilleä.
"Biettar Oula ei viitsinyt koskea poikaan, he he he", nauraa räkätti muuan joukosta. "Hän ei viitsinyt tahrata kättään tuollaisella – he he he."
Nuorukainen oli sillä välin keksinyt keinon. Hän alkoi parkua änkytellen, että Jussa oli lyönyt rikki hänen hampaansa ja huulensa. Väkijoukko sai syytä tekeytyä suuttuneeksi. Nyt oli Jussan saatava selkäänsä. "Sinut pitää vangita!" – "Sinä olet, totta totisesti, koko seudun pahin kakara!" – "Luuletko sentähden, että olet Jongun poika, saavasi pahoin pidellä köyhää raukkaa?" – "Ryövärin poika, mokomakin, joka nostelee tyttöjen hameita, ajaa hevoset piloille ja mennä vuonna oli hän vähällä ratsastaa vasan kuoliaaksi!" – "Kumma ettei häntä jo aikaa sitten ole pantu kiinni! Parasta on, koska meillä nyt on vouti täällä, ottaa häntä kynkkäluusta."
Tuollaiset soimaukset eivät olleet uusia Jussalle, mutta kuitenkin tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Monet aikaisemmat yhteentörmäykset koillisrajalta olevan joukon kanssa olivat juurruttaneet häneen pelkoa. Ja nuorukainen harjotti sillävälin suoranaista kiristystä, vaikka Jussa usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita pelkkää hyvän hyvyyttään – kantamatta juuri sillähaavaa vereksiä kolttosia omallatunnollaan. Ja menipä nuorukainen joskus niinkin pitkälle, että kieltäysi ottamasta vastaan lahjuksia, uhaten laverrella vanhalle Jongulle Jussan kaikki ilkityöt. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siitä olisi tullut pitkälti palttinaa valkaistavaksi…
"Pyydä anteeksi nuorukaiselta", sanoi eräs ja tarttui Jussaa niskasta.
Jussa sai riuhtaistuksi itsensä irti ja riensi Nikko Nillen kanssa pois. Matkalla pysähtyi Nikko Nille ja sanoi: "Eipä oikein sopisi mennä kotia repeytyneessä peskissä."
"Kuule – ", sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossasi, niin juoksen viemään sen kotiin ja annan akan juoda siitä itsensä sikahumalaan. Tiedäthän, että silloin on helppo kehveltää häneltä avaimet, päästäksesi aittaan vaihtamaan peskiä."
Nikko Nille hymyili. "Saat totta totisesti ajaa porollani koko huomispäivän", sanoi hän.
Jussa kiiruhti kotiin pulloineen. Nikko Nille majaili nimittäin vanhan Jongun luona.
Nikko Nille lähti syrjätietä joen rannalle. Siellä istuutui hän puoleksi lumeen hautautuneelle aidalle. Vanhuksen piti saada aikaa juoda itsensä päihin.
Paikka oli hiljainen ja kaukana syrjässä kyläntieltä.
Pitkiä revontulikieluja syöksyi pohjoisen taivaan rannalta. Ne tuikkivat sikinsokin Linnunradan välkehtivän meren alla, kiemurtelivat ja painuivat läikehtien etelää kohti. Ne liikehtivät kuin ärsytetyt tarun jättiläiskäärmeet, jotka tuskan tavattomalla voimalla vääntelehtivät hehkuvilla hiilillä. Huikaisevia heijastuksia kirmaili aavemaisen nopeasti hulmuten pitkin sinertävän valkoista, säkenöivistä kidepisteistä kimmeltelevää hankea, heitellen salamoita laakson kupeiden hongikkoihin ja joen yllä leijuvaan litteäksi painuneeseen usvaröykkiöön. Väliin avautui tämä taivaan tuhatkätinen kellanvalkoinen kummitus, siellä täällä paljastaen palasen sinistä taivasta suurine ja rauhallisesti väräjävine tähtineen.
Toisella puolen jokea niemellä kasvavien koivujen raskaat oksat huokuivat kevyttä huurua, jonka pakkanen samassa silmänräpäyksessä kiteytti valkeiksi härmäkiehkuroiksi; niiden keskeltä puiden paksukaarnaiset rungot näkyivät vain mustina suonina. Mutta silmulehdet pusersivat pihkaa itsestään ja takeltuivat umppuaiheiden suojaksi.
Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt pakkasesta eikä pystynyt saamaan tolkkua jäätyneestä silmusta, istui oksalla, hennot koivet painuneina hyytävään kuuraan. Pakkanen oli tunkeutunut sen höyhenpuvun sisään pyrstön juuresta ja hiipi armottomana yli ruumiin. Silmälautaset painuivat kiinni, ja pää sekä kaula koettivat vetäytyä untuvapeitteen turviin, mutta turhaan. Jalat vatsan alle koukistuneina putosi pikku lintu lumelle… Mutta sen viimeinen aistimus oli suloista hyvinvointia. Se uneksi lentävänsä päiväpaisteen armaassa lämmössä.