Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä. Ahlqvist August

varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa hän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä toimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen murteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan. Hänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin vaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut likentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka tarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei siis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on tehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei toimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa mukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli Kalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on Kalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat kaikki säkeet. Ne säkeet – paitse alkuja sellaisia kuin: "Sanoi vanha Wäinämöinen", "Siitä lieto Lemminkäinen" j.m.s. – jotka Lönnrot tahi jo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija heti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat kansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys, jossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma ymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa, joista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on monilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat. Tämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat. Suurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä piti kertomus useinkin "kutoa yhteen" lukemattomista pienistä laulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa eroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten, asettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti parhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme episodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi yksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne syntyneet, vaan syntyivät uudestaan, s.o. tulivat lukemattomista palasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä käsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli hajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa sallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot menetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita muinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat eheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi alkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee itsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä laittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä piirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista tekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.