Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sääkerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaavihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…
Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portistaoikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksentakana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejäei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä onseinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävätiäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessannekompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatteja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; sillointällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinennainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäenrinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällämäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiinuurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaaihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehetrientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaattetäällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävätkasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaantai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurostivaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut taivaikeasti haavottunut.
Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluvatykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiäkäsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden ääntenmerkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinenmuisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaaenemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemminhuomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisentunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnostaäänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen jaluisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraenohitsenne, – te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomastioikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylösniljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähänmatkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhistatussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkäsaartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun oletteastunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretullelikaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuretvalurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissäviruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilmanmitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterillajoukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuunapuoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineenmenee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässäliassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näettepirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänneolette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvanerilaisia kuulan ääniä – surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuviatai vinkuvia kuin soittimen kieli, – kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.
"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, sekamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntienpientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Muttaherätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.Se on Jasonin redutti – verrattain hyvinkin vaaraton paikkaeikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvellesuunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkäkohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näettemiinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimäänvain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonainjalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavatpiippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissamuodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaanpatterille – tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jotamullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunatja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusiapelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teilletalouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuenupseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niintyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivanluonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututtekylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerinkertomuksia. Upseeri kertoo teille – mutta ainoastaan jos kyselette – viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaanvain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vainkahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavanakuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teillekuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasiyksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisenpattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukostavihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta josnäette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niinlähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juurituo valkoinen valli onkin vihollinen – se, niin kuin sotamiehet jamatruusit sanovat.
Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahiyksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikanannehieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoistamatruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppuasuuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaisetsaappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahannoiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotkaovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä – tyynessä,