Sevastopoli
Sevastopoli joulukuulla 1854
Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän jaodottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisenvärileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei olemissään – kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihinja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamatonkohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluvalaukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikkivaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.
Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivänhäärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamiesmaaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa jakääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillenJumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaatkamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaallevainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteenkuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. – on kasottainmaallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluviasotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta jakiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillankohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa – sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia – laskee rantaan ja vesille.
– Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, – tarjooteille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia noustenveneistään.
Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneenhevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytteperäsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossavälkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessapäällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmatvaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisialaivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella – pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvattaivaansinisellä merenpinnalla – kauniita, kirkasvärisiä kaupunginrakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavattuolla puolen – aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujenlaivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisestitörröttävät vedestä – kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttäämeren kuulakassa etäisyydessä – vaahtopäisiä laineita, joissaairojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, – kuuntelette tasaistaäänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolinmahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.
Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, ollaherättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnettaja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!
– Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidänjalosukuisuutenne – sanoo teille vanha matruusi ja kääntyytarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.
– Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, – huomauttaa vaaleatukkainennuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.
– Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli – virkkaa ukko,hänkin laivaa silmäillen.
– Katsohan, missä räjähti! – sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynytkorkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraaräjähtäneen pommin räikeä pamaus.
– Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, – lisää ukko ja sylkäiseevälinpitämättömästi kouriinsa. – No, ala kiskoa, Mishka! parkaasinohi painamme. – Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillämainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota moninepäälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehetepätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjenveneiden joukkoon Grafskajan laiturille.
Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvätvehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaenvarimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtiikaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja javalurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskinhaiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaaviasotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä jakuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita – kuljetetaan vankkureillaheiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka jaupseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katusuljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla onkaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiäja veriset paarit, – kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiäjälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perinvastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikkiolisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Muttakatsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvatympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vaintuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoaja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jotaei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa semillainen hyvänsä – juottaa hevosen tai raahaa tykkiä – yhtärauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisijossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerinkasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuuohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekätyösotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneenportailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisenhameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.
Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliinensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyydenmerkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiärauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kentiessyytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemäänSevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovatherättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne janäkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itsepuolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaantaloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoosotamiehiä paareineen, – siellä näette Sevastopolin puolustajat,näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.
Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- taiviisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimminhaavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttääteitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä – se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, ettätulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennävuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevätmielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielelläänkärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanotonsanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria jakärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.
– Mihin sinä olet haavottunut? – kysytte epäröiden ja arastivanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuenseuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävätkärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurtakunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.
– Jalkaan, – vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peitonpoimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. – Jumalan kiitos nyt, – lisää hän: – pois rupean jo pyrkimään.
– Kauanko olet ollut haavottuneena?
– Johan