– On maar', – sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti hänen korvansa ja kasvonsa.
Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi
Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.
Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.
– Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? – kysyi Wasili
Andrejitsh.
Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen peittyneitä.
Nikita mietti hetkisen.
– Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, – vastasi hän.
– Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki mieli ajaa suoraan.
– Kuinka tahdotte, – sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.
Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan verran, käänsi hän vasemmalle.
Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.
Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili
Andrejitsh sanoi jotakin.
– Mitä? – kysyi Nikita, silmiään aukaisten.
Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.
– Mikä nyt on, hä? – uudisti Nikita kysymyksensä.
– Hä, hä, – matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. – Viittoja ei näy! Varmaan ollaan eksytty.
– Seis sitte, niin katsastan tietä, – sanoi Nikita, hyppäsi keveästi reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle, jossa istui.
Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla, mutta tietä ei ollut missään.
– No? – sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.
– Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.
– Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, – sanoi
Wasili Andrejitsh.
Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta. Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.
– Oikealle pitää ajaa, – sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli yhä.
– Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, – sanoi Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? – sanoi hän osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.
Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. —
Mikä nyt? – kysyi hän.
– Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!
– Valehtelet! – sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.
– Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, – sanoi Nikita. – Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.
– Katos, minne eksyttiin! – sanoi Wasili Andrejitsh. – Mitenkäs nyt sitte?
– Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte tullaan, – sanoi Nikita.
Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.
– Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä – No, hevonen, no, no! – huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos reestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös kovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.
– Missäs sitä sitte ollaan? – sanoi Wasili Andrejitsh.
– Kohtapahan nähdään! – vastasi Nikita. – No, ala mennä!
Jonnekinpahan tästä tullaan.
– Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? – sanoi Wasili Andrejitsh, osottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.
– Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, – sanoi Nikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja tiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut sanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä ojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista, uutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut metsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli muutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan varrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden luo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle, sitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli tie.
– Nyt sitä tultiin, – sanoi Nikita, – vaan tiesi minne.
Hevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä he olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita, josta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie myötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja kahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli muodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat ajaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla kuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli. Kovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. – Katos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois korjanneet, – sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.
III
Kadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli tyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen kohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin juossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti siltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja kylmää.
– Tämähän on Grishkino, – sanoi Wasili Andrejitsh.
– Niin on, – vastasi Nikita.
Ja