Lemmentarina. Turgenev Ivan Sergeevich

lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle, mutt'ei Polinkalle… Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen. Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä – sellaisella äänellä, joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat läsnä – nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään, ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä, että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän, kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä terävämmin ja ilkeämmin… Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.

      – Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on aivan julmaa! – huudahti Emerentsia.

      – Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, – huomautti Pietari Vasiljitsh.

      – Niinkö tosiaan? – kysyi Boris Andrejitsh.

      – Aivan, – jatkoi Pietari Vasiljitsh. – Emerentsia Kalimovna ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.

      Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.

      – Ah, mademoiselle, – puheli Boris Andrejitsh: – ettekö olisi niin hyvä… että soisitte meille sen nautinnon…

      – Todellakaan… en tiedä… – kuiskasi Emerentsia – ja luoden salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, – lisäsi nuhdellen: – ai, millainen te olette!

      Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.

      – Pelageija Ivanovna, – sanoi hän, – Käskekää tyttärienne laulaa tai soittaa meille jotakin.

      – En tiedä, ovatko he tänään äänessä, – vastasi Pelageija Ivanovna: – mutta voivathan koettaa.

      – Niin, koettakaa, koettakaa, – kehoitteli isäkin.

      – Ah, äiti, kuinka voisimme…

      – Emérance, miksi ette nyt… – puheli Pelageija Ivanovna puoliääneen kuitenkaan kiivastumatta.

      Hänellä oli tapana, kuten monella muullakin äidillä, jaella lapsilleen käskyjä ja määräyksiä muiden ihmisten aikaan ranskanvoittoisella kielellä, vaikka läsnäolijat eivät olisi ranskaa osanneetkaan. Ja, mikä oli vielä ihmeellisempää, hän ei itsekään osannut tyydyttävästi puhua eikä ääntää ranskaa.

      Emerentsia nousi.

      – Mitä sitten laulamme, maman, kysyi hän nöyrästi.

      – Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni, sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet: Emerentsialla on diskantti…

      – Sopraano, tarkoittanette?

      – Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.

      – Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.

      – Minä en voi tänään laulaa, – sanoi Polinka, – minä olen käheä.

      Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin kontra-alttoa.

      – No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.

      – Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, – huomautti isä.

      – Sen loistonumerosi, – selitti äiti Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset tavallisesti laulavat – kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi; silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin se paikka!" – mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin, niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä "erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet eivät oikein mene meikäläiseen vereen."

      – Sitä samaa minäkin, – mörähti Kalimon Ivanitsh.

      – laulakaa… "Sarafan", – muistutti äiti entiseen juroon tapaansa.

      – Älkää laulako sitä, – tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: – vaan "Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina…" tunnette sen?

      – Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! – vastasi Emerentsia ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.

      – Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! – vakuutti hän. – Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!.. Nyt näen, että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!

      – Ah, kuinka vaatimaton olette! – vastasi Emerentsia ja halusi palata paikallensa.

      – Laula nyt meille "Sarafan", – huomautti äiti uudelleen.

      Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.

      – Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne – huomautti Pelageija Ivanovna: – mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan, muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.

      – Olkaa hyvä… – alkoi Boris