– Sangen kauniisti sanottu, – virkkoi Nikolain vierellä Julie.
Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.
Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.
– Kas tämä on mainiota, – hän sanoi.
– Todellinen husaari, nuori mies, – huusi eversti, mäjäyttäen taas nyrkillään pöytään.
– Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan karkea ääni. – Miksi pöytää taot? – kysyi hän everstiltä, – kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia edessäsi näkeväsi?
– Puhun totta, – sanoi eversti, hymyillen.
– Yhä vaan sodasta, – huusi kreivi. – Lähteehän minulta poika, Maria Dmitrijevna; poika lähtee.
– Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise. Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi Jumala armahtaa, – jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta ääntään.
– Niinhän se on.
Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan – naiset haastelivat omista asioistaan, miehet omistaan.
– Mutta etpäs kysy, – puhui pikku veli Natashalle, – mutta etpäs kysy!
– Kysynpäs, – Natasha vastasi.
Yhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen päättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään vastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi äitiinsä:
– Äiti! – hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.
– Mikä sinun on? – kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan tyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti häristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja kieltävän liikkeen.
Keskustelu katkesi.
– Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? – kajahti taas Natashan ääni entistään päättävämpänä ja rauhallisena.
Kreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna häristi etusormellaan.
– Kasakka, – hän lausui uhkaavasti.
Suurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten olisi arvosteltava tätä päähänpistoa.
– Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.
– Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? – huusi Natasha jo aivan rohkeasti ja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen päähänpistonsa vieraita huvittaa.
Sonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.
– Kysyinpäskin, – kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle, johon hän samassa vilkasi.
– Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, – sanoi Maria Dmitrijevna.
Natasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria Dmitrijevnaakaan pelännyt.
– Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.
– Keltajuurikasjäätelöä.
– Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? – intti Natasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!
Maria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään melkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria Dmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen uhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut näin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.
Natasha ei hellittänyt ennenkun hänelle ilmoitettiin, että jälkiruoaksi tarjotaan ananasijäätelöä. Ennen jälkiruokaa tarjottiin samppanjaa. Orkesteri alkoi taas soittaa, kreivi suuteli puolisoaan ja vieraat, nousten paikoiltaan menivät onnittelemaan kreivitärtä, kreivin ja lasten kanssa ja keskenään he kilistelivät lasejaan yli pöydän. Taas alkoivat palvelijat hääriä, tuolit kolisivat, ja vieraat palasivat vierashuoneeseen ja kreivin työhuoneeseen samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin; heidän naamansa vain olivat hieman tavallista punakammat.
XX
Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja kirjastoon.
Kreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan ja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut klaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen toisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita ja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan, laulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli tästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.
– Mitä laulamme? – hän kysyi.
– "Lähteen", – Nikolai vastasi.
– No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, – sanoi Natasha. – Mutta, missä on Sonja?
Hän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut huoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.
Ensin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut siellä, meni hän lastenhuoneeseen, – mutta täälläkään hän ei tavannut Sonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä arkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija. Oikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi Sonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla höyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä itki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti. Natashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet elokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen leveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.
– Sonja! mitä sinä… Mitä, mikä sinun on? U-u-u!..
Ja avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin alkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan vain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi vastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan. Natasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären vyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja kyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.
– Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen … paperinsa … ovat saapuneet … hän itse minulle kertoi… Mutta enpä tämän tähden olisi itkenyt … (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle Nikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä et voi … kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.
Ja hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.
– Sinun on hyvä … en kadehdi … rakastan sinua ja Boristakin, – hän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: – hän on rakastettava … teillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni … täytyy … itse metropoliitan … ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos äiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) … jos hän sanoo, että turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen kiittämätön, mutta tottakin… Jumala tietäköön… (hän risti silmänsä) rakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan Vera… Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen teille, että