Seminaariin saavuttuaan hajaantui joukko mataliin, mutta kumminkin jokseenkin avariin, pienillä akkunoilla, leveillä ovilla ja likaisilla penkeillä varustettuihin luokkahuoneisiin. Luokka täyttyi äkkiä aika hälinästä: grammatikon sointuva sopraano sattui täsmälleen pienten akkunalasien helinään ja akkunalasi vastasi melkein samalla sävelellä. Nurkassa pauhasi retori, jonka suun ja paksujen huulien pitäisi kuulua vähintäänkin filosofille. Hän puhui basso-äänellä; kaukaa kuului ainoastaan: "bu, bu, bu.".. Kun opettaja tunnin aikana loi toisen silmänsä penkin alle, näki hän vehnäleivän tahi piirakan, tahi kurpitsan siemeniä pistävän oppilaansa taskusta esiin.
Kun tämä oppinut joukko kerkesi luokalle jonkun verran aikaisemmin tahi kun professorin tiedettiin myöhästyvän, niin silloin ryhdyttiin yhteisestä sopimuksesta tappelemaan. Ja siihen oli kaikkien otettava osaa, sensorinkin, jonka velvollisuutena oli järjestyksen ylläpitäminen ja koko oppilassäädyn siveellisyydestä huolehtiminen. Kaksi teologia tavallisesti ratkaisi, tapeltiinko luokka luokkaa vastaan, tahi jakaannuttiinko kahteen yhtäsuureen joukkoon. Joka tapauksessa aloittivat grammatikot taistelun, mutta kun retorit siihen yhtyivät, pakenivat he heti ja seurasivat sitte penkeillä seisten tappelun kulkua. Sitte yhtyivät pitkäviiksiset filosofit rytäkkään ja lopuksi paksuniskaiset teologit. Tappelu päättyi tavallisesti siten että teologit antoivat kaikille selkään, ja filosofien täytyi kylkiään pidellen mennä penkeille huoahtamaan. Luokalle saapunut professori, joka aikoinaan itse oli ottanut osaa samallaiseen voimainkoetukseen, huomasi heti oppilaittensa palavista poskista, että taistelu oli ollut kuuma, ja samalla kun hän antoi retoria vitsalla sormille, kuumensi toinen professori toisella luokalla kepillä filosofin kämmeniä. Teologien suhteen meneteltiin aivan toisin: he saivat maistaa lyhyistä nahkapampuista.
Juhlapäivinä pääsivät seminaarilaiset kotiinsa. Joskus esitettiin näytelmiä. Silloin kunnostautui aina jokin Kijevin kellotapulin mittainen teologi esittäen Herodiasta tahi Pentefriaa. Palkkioksi he saivat palasen aivinaa, pussillisen ryynejä, keitetyn hanhen puoliskon ja muuta sellaista. Koko tällä oppineella joukolla, sekä ala- että yläluokkalaisilla, joilla oli jotakin perinnäistä vihaa välillään, oli hyvin vähän varoja elantoon, niin että oli aivan mahdotonta laskea, kuinka monta lihakokkaretta kukin heistä illallisen aikana pisti poskeensa. Tämän vuoksi eivät varakkaiden vapaaehtoiset lahjoitukset riittäneet mihinkään. Silloin lähetti filosofeista ja teologeista kokoonpantu senaatti grammatikot ja retorit pussit kainalossa erään filosofin johdolla vieraita kasvitarhoja tyhjentämään. Joskus oli senaattikin mukana tällaisella retkellä. Ja seminaari söi silloin kurpitsapuuroa. Senaattorit itse nauttivat arbuseja ja meloneja niin runsaasti, että opettajat seuraavana päivänä tunnilla kuulivat samallaista murinaa sekä heidän suustaan että vatsastaan. Seminaarilaisilla oli pukuna pitkäntakin tapainen pitkä viitta.
Suurin juhlatapaus seminaarissa oli kesälomalle lähtö. Loma alkoi kesäkuussa.
Koko suuren valtatien täyttivät silloin grammatikot, filosofit ja teologit. Kellä ei ollut omaa kotoa, se meni toverinsa luo. Filosofit ja teologit menivät kotiopettajiksi varakkaisiin perheisiin, saaden palkaksi jalkineet vuodeksi, joskus myöskin puvun. Koko joukkue kulki yhdessä, keitti puuronsa tien vieressä ja vietti yönsä kedolla. Jokaisella oli pussi selässä, jossa oli yksi paita ja pari jalkariepuja. Teologit olivat tavallisesti säästäviä ja säännöllisiä: he kantoivat kenkiänsä kepissä olallaan ja likaisella tiellä käärivät housunsa lahkeet polviin asti. Kun huomattiin talo syrjässä, käännyttiin heti valtatieltä, poikettiin talon akkunan alle, asetuttiin riviin ja alettiin täydestä kurkusta laulaa kirkkolauluja. Talon isäntä, joku vanha kasakka, kuunteli tarkasti kyynäspäittensä varassa laulua, puhkesi katkeraan itkuun ja emäntäänsä kääntyen lausui: "Muija, koululaisten laulu on jotakin hyvin järkevää, vie heille silavaa ja muuta hyvää, jota sinulla on." Ja kokonainen maljakko keitettyjä kaali- ja marjapiirakkoja joutui laulajain pussiin; suuri kimpale silavaa, joskus myöskin sidottu kana sullottiin samaan säiliöön. Vahvistettuaan itseänsä tällaisella varastolla, jatkoivat grammatikot, retorit, filosofit ja teologit matkaansa. Mitä kauemmaksi päästiin, sitä pienemmäksi hupeni kumminkin seurue. Melkein kaikki hajaantuivat koteihinsa, jälelle jäivät ainoastaan ne, joiden syntymäpesä oli kauempana muita.
Erään kerran tällaisen retken aikana erosi kolme seminaarilaista toisista hankkiakseen ruoka-aineita jostakin lähimmästä talosta, sillä eväspussi oli jo kauan ollut tyhjä. He olivat teologi Haljava, filosofi Homa Brut ja retori Tiberi Gorobets.
Teologi oli kookas ja hartiakas mies. Hänellä oli omituinen tapa: hän varasti jokaisen esineen, mikä sattui olemaan hänen lähettyvillänsä. Joskus hän oli hyvin synkkä ja kun hän joi itsensä juovuksiin, piiloutui hän aroheinikkoon, ja seminaarilla oli vaikea työ löytää hänet sieltä.
Filosofi Homa Brut oli luonteeltaan iloinen, loikoi mielellään ja poltti piippua; juomaretkellä ollessaan hän tilasi aina soittajia ja tanssi. Hän sai useasti nahkaletkusta, mutta kärsi sen filosofin välinpitämättömyydellä arvellen, että minkä täytyy tapahtua, sitä ei voi välttää.
Retori Tiberi Gorobetsilla ei vielä ollut oikeutta pitää viiksiä, juoda paloviinaa eikä polttaa piippua; hänen luonteensa oli vielä vähän kehittynyt, mutta hänen otsassaan olevista suurista kuhmuista päättäen, jotka useinkin herättivät huomiota hänen luokalle tullessaan, voi otaksua, että hänestä aikaa myöten tulisi hyvä soturi. Teologi Haljava ja filosofi Homa käyttivät häntä edusmiehenään.
Oli jo ilta, kun he poikkesivat valtatieltä; aurinko oli juuri laskenut, ja päivän lämmin oli vielä ilmassa. Teologi ja filosofi kulkivat ääneti piippujaan imeskellen; retori Tiberi Gorobets katkoi kepillään tienvieressä kasvavaa rikkaruohoa. Tie kulki hajanaisten tammi- ja pähkinäpuuryhmien lävitse. Kumpuja ja pieniä mäkiä, viheriöitä ja ympyriäisiä kuin kirkon kupoli, näkyi siellä täällä tasangolla. Pari tuuleentunutta vainiota ilmoitti jonkun kylän olevan lähellä. Mutta oli kulunut jo tunnin verran siitä kun he olivat vainiot sivuuttaneet, mutta ei vieläkään mitään ihmisasuntoa näkynyt. Hämärä pimensi kokonaan taivaan, ainoastaan lännessä kuumotti ruusunpunainen hohto.
"Hitto vie!", virkkoi filosofi Homa Brut: "näytti aivan siltä kuin talo tulisi tuossapaikassa."
Teologi oli ääneti, katsahti ympäristöön, pisti piipun suuhunsa, ja niin jatkettiin matkaa.
"Jumaliste!", puuskahti filosofi uudelleen, pysähtyen: "ei siellä näy jälkeäkään talosta."
"Mutta ehkäpä etempänä tulee joku talo", sanoi teologi päästämättä piippua hampaistaan.
Mutta tällä välin oli jo tullut yö. Oli aika pimeä. Pienet ukkospilvet lisäsivät pimeyttä, eikä tähdistä ja kuusta näyttänyt olevan toiveita. Seminaarilaiset huomasivat eksyneensä alkuperäiseltä tieltä ja kulkeneensa pitkän aikaa toista tietä.
Filosofi tunnusteli maaperää kaikilta puolin ja sanoi sitte katkonaisesti: "Mutta missä tie?"
Teologi oli vaiti, mietti hetkisen ja virkkoi: "Niin, yö on pimeä."
Retori käveli sivulle ja koetti ryömien etsiä tietä, mutta hän löysi vain ketun pesiä. Ympärillä oli aro, ja näytti kuin siellä ei olisi koskaan ajettu.
Matkailijat ponnistelivat vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta kaikkialla oli sama erämaa. Filosofi koetti huutaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hetken perästä kuului heikkoa ähkymistä, mikä suuresti muistutti suden ulvontaa.
"Ka! mitä meidän on tekeminen?" sanoi filosofi.
"Ei muuta kuin jäädä kedolle yöksi", arveli teologi, sytyttäen piippunsa. Filosofi ei voinut suostua siihen: hänen tapanansa oli aina piilottaa yöksi puolipuutainen leivänkannikka ja nelisen naulaa silavaa, ja tällä kertaa tuntui vatsassa niin tavattoman yksinäiseltä. Iloisesta luonteestaan huolimatta hän sitäpaitsi jonkun verran pelkäsi susia.
"Ei, Haljava, se ei käy päinsä", hän lausui: "Koiran tavoin laskeutua levolle vahvistamatta itseään millään? Koettakaammepa vielä: ehkäpä pääsemme johonkin asuntoon ja onnistumme saamaan edes pikarillisen paloviinaa