Nenä. Gogol Nikolai Vasilevich

eukkoseni", puhui hän tavallisesti kohdatessaan kadulla muijan, jolla maniskoja oli kaupan, "tuleppas luokseni kotiini; asuntoni on Sadovoi-kadun varrella, kysy vaan: asuuko täällä majuri Kovalev, niin sinulle näyttää sen kuka tahansa." Jos hän taas kohtasi jonkun kaunottaren, niin antoi hän sen lisäksi salaisen viittauksen, lisäten: "Kysy vaan, kaunokaiseni, majuri Kovalev'in kortteeria." Tämänpä tähden mekin rupeamme tästä lähtien tätä kollegi-assessoria majuriksi nimittämään.

      Majuri Kovalev'illa oli tapana kävellä joka päivä Nevskin prospektilla. Hänen maniskansa kaulus oli aina erinomaisen puhdas ja kiiltävät. Poskiparrat olivat hänellä semmoiset, jommoisia nytkin saa nähdä läänin- ja piirikunnanmaamittareilla, arkkitekteillä ja rykmentin lääkäreillä, samoin kaikellaisilla virkamiehillä ja ylimalkaan kaikilla miehillä, joilla on pulleat punaset posket ja jotka erittäin hyvin pelaavat "bostonia"; nämä poskiparrat menevät poskien keskitse suoraan nenään asti, Majurilla riippui kellon perissä suuri tukku karneooli-sinettejä, vaakunoita ja semmoisia, joihin oli piirretty: keskiviikko, tuorstai, maanantai y.m. Majuri Kovalev oli tullut Pietariin asioille, suoraan sanoen – etsimään itselleen sopivata paikkaa: jos onnistuisi niin vaikkapa virkaatoimittavan kuvernörin, joll'ei – tuomarin virkaa, jossain näkyvämmässä piirikunnassa. Eipä majurilla ollut mitään naimisiin menoakaan vastaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että morsianta seuraisi kolme sataa tuhatta ruplaa myötäjäisiä. Tästäpä lukija voi itse päättää mimmoinen oli tämän majurin tila, kun hän huomasi jotensakin kovan ja säännöllisen nenänsä sijassa tasaisen, sileän syvennyksen.

      Ikäänkuin onnettomuudeksi ei näkynyt kadulla yhtään vosikkaa ja hänen täytyi, kietouduttuansa päällysnuttuunsa, peitettyään kasvonsa liinalla, mennä jalkasin, teeskennellen, että hänen nenänsä vuosi verta. "Mutta jospa se näytti vaan minusta siltä; ei se voi olla mahdollista, että nenä omin päinsä katoaisi", ajatteli hän, astuen tahallaan kahvilaan katsoakseen peiliin. Onneksi ei kahvilassa ollut ketään; pojat lakasivat lattioita ja asettelivat tuoleja paikoilleen; muutamat kantoivat silmät unisina tarjottimilla kuumia piirakoita; pöydillä ja tuoleilla levisivät siellä täällä eiliset kahvilla valetut sanomalehdet. "No Jumalan kiitos, ei ole ketään", mutisi Kovalev, "nytpä saapi tarkastella". Hän meni peläten peilin luo ja katsahti: "Piru vieköön, tämä on hävytöntä", lausui hän sylkäisten; "vaikkapa edes jotain olisi nenän sijalla, vaan kun siinä ei ole mitään!"

      Harmistuneena huulta purren läksi hän kahvilasta ja päätti vasten tavallisuutta olla keneenkään katsomatta ja kellekään hymyilemättä. Äkkiä jäi hän aivan kuin naulatuksi seisomaan erään talon ovelle; hänen kasvoissaan liikkui selittämätön asia: käytävän eteen seisattuivat umpivaunut; ovi aukeni ja ulos hyppäsi kyyryselkäinen herra virkanutussa ja juoksi rappuja ylös. Kuinka suuri Kovalevin kauhu ja hämmästys oli, kun hän hoksasi, että tuo oli – juuri hänen nenänsä! Tämän tavattoman seikan tähden huomasi hän silmänsä pimenevän; päättipä kumminkin, vavisten niinkuin haavanlehti, odottaa, käyköön sitten miten tahansa, kunnes tuo palaisi vaunuihinsa. Parin minutin päästä nenä todella palasikin. Hänellä oli yllä kullalla koristettu, pystykauluksinen virkatakki, jalassa säämyskäiset roimahousut, miekka vyöllä. Töyhtöhatusta oli helppo huomata, että hänellä oli valtioneuvoksen arvo. Kaikesta saattoi päättää, että hän aikoi juuri aamutervehdykselle. Hän katseli kummallekin puolelle, huudahti ajurille: "Annas tänne!" astui vaunuihin ja läksi.

      Onneton Kovalev oli vähällä menettää järkensä. Hän ei tiennyt mitä hänen oli ajatteleminenkaan moisen tapauksen johdosta. Mitenkä se totta tosiaan olikaan mahdollista, että nenä, joka eilen vielä oli hänellä tuossa poskien välissä, ei voinut ajaa, eikä kävellä, nyt oli saanut virkatakin yllensä! Hän juoksi vaunujen jälestä, jotka onneksi eivät vierineetkään kauas, vaan seisattuivat Gostinnoi dvor'in eteen [oikeastaan vieraspiha; suuri ryhmä makasiineja ja kauppapuoteja]. Hän juoksi sinne, tunkeutui läpi joukon kerjääjä-ämmiä, joitten kasvot olivat peitetyt hunnuilla, mihin vaan silmiä varten oli kaksi aukkoa jätetty, tuon joukon, jota hän ennen niin kovasti oli pilkannut. Kansaa ei ollut paljo. Kovalev huomasi olevansa niin suuresti hämmennyksissään, ett'ei hän kyennyt vakavasti aprikoimaankaan, ja etsi silmillään tuota herraa joka taholta. Vihdoin äkkäsi hän hänen seisovan erään puodin edessä. Nenän kasvot olivat kokonaan pystykauluksen takana piilossa, ja hän katseli syviin ajatuksiin vaipuneena jotakin esinettä.