GEORGE SAND
Viime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle maailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen syntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään – nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on säilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien kirjailijanimien joukossa.
Tämä nainen, omalta nimeltään Amandine Aurore Lucie Dupin, syntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton. Isä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti halpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan seikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa ja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata rahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen kirjallisessa toiminnassaan.
Aikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä sekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen isoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18: een ikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin puolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja harrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään mieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka työtä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin suuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän täällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä oli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen suonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen kiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen elämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä kirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.
Isoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä onnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo Pariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä kulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli rouva Dudevand. Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta jatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan keskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan raa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla – toisella puolella nuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi elämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen, tasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda ja elostella muiden naisten kanssa – toverina nuoren aviovaimon avioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä elää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan avioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9 vuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831, mies ja vaimo menivät eroon asumaan – ja siihen päättyi Auroren elämän ensimäinen ajanjakso, n.s. porvarillinen aika.
Seuraavaa on sanottu hänen seikkailu-aikakaudekseen. Se alkoi siten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä tuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua – lapset jäivät toistaiseksi isän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi työkseen tunnetun kirjailijan Jules Sandeau'n kanssa "Rose et Blanche" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti "Figarohon". Mutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä, jolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee – George Sandin nimellä. Se oli romaani "Indiana", joka teki hänet heti kuuluisaksi, ja sitä seurasi yhtämyötään uusia: "Valentine", "Lélia" y.m., jolla viimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki pulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina kuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen hätä- ja vapautushuutoja – naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien ja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja avioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen mielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas synnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi tehdä ihmisen onnelliseksi – ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen tarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta kärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla voimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään paljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa Jules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui intohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus alkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän kiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin kuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt ja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8 vuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on itse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta ja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko aikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä äiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että poikansa Maurice mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä suhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja rakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi – pojan rakkauden.
Näiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa perään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia kokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden vaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin – hän oli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä hän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena seikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja, joissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä, julistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt ja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli kokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän aikanamme niin suurimerkityksellisen yhteiskuntaromaanin ensimäinen tienraivaaja.
Tätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota voisimme sanoa hänen valtiolliseksi aikakaudekseen. V. 1848 puhkesi Ranskassa n.s. "helmikuun vallankumous". Antaessaan vastamainituissa yhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja kantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä vallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka mielilause oli että "tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä", oli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti väliaikaisen hallituksen lehteen "Bulletin de la République", jopa perusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta puhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut kansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun kapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa. Hän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina 1855: een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki tasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III: n kunnianhimoista keisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen lopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.
Vallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa rakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon nuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa – heräsivät ja pulppusivat paperille monina ihanina kyläkertomuksina: "La petite Fadette", "François le Champi", "Les Maîtres Sonneurs" y.m., joista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi. Näillä kertomuksilla hän vallotti koko Ranskan kansan, ja ne ovat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin jälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva nainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden julistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei äidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen kauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit. Ja ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa, tapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan sydämessä – ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.
Mainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen piirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja kirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan onkin sanottu hänen äidilliseksi aikakaudekseen. Hän asuu yhä edelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari kolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan lastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen äiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka mielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin nuorempinakin