I. Polyneesialaiset häät
Näin tuon saaren ensi kertaa, kun ei enää ollut yö eikä vielä aamu. Kuu oli laskemassa länteen, mutta kumotti yhä leveänä ja kirkkaana. Idässä aivan päivänkoiton keskimailla säteili aamutähti timanttina vaaleanpunaisissa puitteissa. Maatuuli puhalsi kasvoihimme, tuoden väkevää villin limoonin ja vaniljan tuoksua, muita virtauksia voimakkaampana; ja sen kylmä viima sai minut aivastelemaan. Sivumennen sanoen olin elänyt vuosikausia matalalla saarella lähellä päiväntasaajaa enimmäkseen yksinäni alkuasukasten parissa. Nyt odotti minua uusi, kokemus: täkäläinen kielikin olisi minulle aivan outoa; ja näiden metsien ja vuorten näkeminen sekä niiden harvinainen tuoksu virkisti vertani.
Kapteeni sammutti kompassikaapin lampun.
– Tuolla, – sanoi hän, – tuolla tupruaa savua, herra Wiltshire, riutan aukeaman takaa. Se on Falesa, siellä on tuleva asemanne, viimeinen kylä itäänpäin! Ketään ei asu tuulen puolella … en tiedä miksi. Ottakaa kaukoputkeni, niin voitte eroittaa asunnot.
Otin tähystimen, ja rannat hypähtivät lähemmäksi. Silloin näin metsän tiheiköt ja rantaa vasten murtuvat hyrskyt, ja puiden välistä pilkistivät huoneiden ruskeat katot ja mustat sisustat.
– Osuuko silmäänne valkoinen täplä tuolla idän puolella? – jatkoi kapteeni. – Se on teidän asuntonne. Korallista rakennettuna se kohoaa korkealle, ja kuistilla mahtuisi kolme kävelemään rinnakkain; paras kauppa-asematalo Etelämeren saarilla. Kun vanha Adams näki sen, puristi hän kättäni. "Olen joutunut tänne mukaville oloille", hän sanoi. "Niin olette", vastasin minä, "ja oli aikakin!" Johnny-parka! En nähnyt häntä senjälkeen kuin yhden kerran, ja silloin hän oli muuttanut säveltään … ei voinut tulla toimeen alkuasukasten tai valkoihoisten kanssa tai mitä lieneekään ollut; ja kun sitte taas käväisimme siellä, oli hän kuollut ja kuopattu. Minä otin ja pistin kepakon hänen haudalleen: "John Adams, kuoli kahdeksantoistasataa kuusikymmentäkahdeksan. Mene sinä ja tee samaten." Kaipasin sitä miestä. En minä koskaan mitään erityistä vikaa Johnnyssä nähnyt.
– Mihin hän kuoli? – kysyin.
– Jonkinlaiseen tautiin, – sanoi kapteeni. – Näkyy kohdanneen häntä äkkiä. Yöllä kuuluu nousseen vuoteeltaan, hörppi Kivunkuolettajaa ja Kennedyn Keksintöä. Ei auttanut: sellaiseen setkeen ei Kennedykään tepsinyt. Sitten oli hän yrittänyt avata katajaviina-laatikkoa. Ei apua siitäkään: ei ollut kylliksi väkevää. Senjälkeen oli hän kaiketi pistäytynyt ulos, juossut kuistille ja kupsahtanut käsipuun yli. Kun hänet seuraavana päivänä löydettiin, oli hän pähkähullu … hoki kaiken aikaa, että joku oli kastellut hänen kopraansa. ["Kopraksi" nimitetään kuivattua kookospähkinän sisustaa, jota tuodaan Etelämeren saarilta yleisimpänä kauppatavarana. Suom.] John-rukka.
– Pidettiinkö sitä saaren vikana? – tiedustin minä.
– No, kyllähän sitä saaren viaksi sanottiin tai vaivaantumisen syyksi tai joksikin muuksi, – vastasi hän. – Minä en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että se olisi epäterveellinen paikka. Viimeiseltä mieheltämme, Vigoursilta, ei siellä karvaakaan käpertynyt. Hän läksi sieltä rantaman vuoksi … sanoi pelkäävänsä Mustaa Jackia ja Casea ja Viheltelijä-Jimmyä, joka siihen aikaan vielä oli elossa, mutta pian sen jälkeen juovuspäissään hukkui. Vanha kapteeni Randall taasen on elellyt täällä noin vuodesta 1840, sanokaamme 45. Enpä ole Billyssä juuri pahaa huomannut, eikä hän ole paljoa muuttunutkaan. Näkyy voivan saavuttaa ukko Metusalan iän. Ei, kyllä se kaiketi on terveellinen paikka.
– Tuolla on vene tulossa, – sanoin minä. – Se on suoraan edessämme väylällä; näkyy olevan kuudentoista jalan pituinen valaanpyydystäjävene; kaksi valkoista miestä peräteljoilla.
– Sama vene, joka upotti Viheltelijä-Jimmyn! – huudahti kapteeni; – tähystäkäämme kaukoputkella. Niin, aivan oikein, siellä on Case ja se neekeri. Heillä on hirtehisen huono maine, mutta tiedättehän, millainen juorujen tyyssija tämä rantama on. Omasta puolestani uskon, että Viheltelijä-Jimmy oli pahin kiusanhenki; mutta nyt hän on mennyt ihanuuteen, näettekös. Mitä lyötte vetoa, että he eivät etsi viinaa? Panen teille viisi kahta vastaan, että he ottavat kuusi laatikkoa.
Kun nämä kaksi kauppamiestä saapuivat laivaan, miellyin heti heihin tai oikeammin molempain ulkonäköön ja toisen haasteluun. Kaipasin hirveästi valkoisia tovereita, vietettyäni päiväntasaajalla neljä vuotta, joita aina pidin vankeusvuosina: milloin julistettiin minua kohtaan tabu ["Tabu" on Etelämeren saarilla alkuaan uskonnollisesta kunnioituksesta johtuva kielto lähestyä, koskea tai mainita jotakuta henkilöä tai jotakin esinettä. Suom.] ja sain juosta neuvottelutuvalle, jotta panna poistettaisiin; milloin ostin katajaviinaa, ratketen lystäilyyn, jota sitte kaduin; istuskelin huoneessani iltaisin vain lampun seurassa tai kävelin rannalla koettaen löytää hupsuudelleni sopivaa nimitystä moisen siirtolaisuuteni vuoksi. Mitään muita valkoihoisia ei ollut saarellani, ja kun purjehdin naapurisaarelle, tapasin siellä enimmäkseen kovin karkeata seuraa. Näiden kahden astuminen laivaamme tuotti minulle siis iloa.
Toinen kylläkin oli neekeri; mutta he olivat sievästi puetut raitaisiin väljiin housuihin, ja Case olisi kelvannut esiintymään suurkaupungissakin. Hän oli kellervä ja pienenläntä, kasvoja koristi haukannenä, silmät olivat vaaleat ja parta saksilla tasattu. Kukaan ei tiennyt hänen syntyperästään enempää kuin että hän kieleltään oli englantilainen; ja selvästikin hän oli lähtöisin hyvästä kodista ja saanut oivallisen kasvatuksen. Hän oli myös monilahjainen, soitti käsipeliä ensiluokkaisesti, ja jos antoi hänelle nyörinpätkän, korkin tai korttipakan, teki hän temppuja kuin mikäkin silmänkääntäjä. Tahtoessaan osasi hän jutella niin että sitä olisi kelvannut vierashuoneessa kuunnella; ja milloin taas niikseen tuli, saattoi hän sadatella pahemmin kuin yankee-laivuri ja puhua niin nasevasti, että villejäkin hirvitti. Hänen ajatuskantansa oli aina sillä hetkellä edullisinta, se oli Casen tapaista, ja aina haasteli hän niin näennäisen luontevasti kuin olisi asian ehdottomasti täytynyt olla hänen näkökohtaansa vastaava. Hänellä oli leijonan rohkeus ja rotan viekkaus; ja ellei hän tätänykyä ole helvetissä, ei sellaista paikkaa lienekään.
Tiedän vain yhden hyvän puolen siinä miehessä: hän piti vaimostaan ja oli tälle ystävällinen. Hän oli samoatar ja värjäsi tukkansa punaiseksi sikäläiseen malliin; ja kun Case kuoli (kuten kerrottavakseni koituu), keksittiin jotakin merkillistä – nähtiin, että hän oli tehnyt testamentin kuin kristitty, jättäen kaiken perinnöksi vaimolleen, kaiken omansa, niin sanottiin, sekä Mustan Jackin varat ja suurimman osan Billy Randallin omaisuudesta kaupanpäällisiksi, sillä Case hoiti kirjanpidon. Senjälkeen leski matkusti kotiinsa kuunari Manualla, ja elelee siitä pitäen rouviksi syntymäsaarellaan.
Mutta kaikesta tästä en tuona ensimäisenä aamuna tiennyt enempää kuin kärpänen. Case kohteli minua kuin herrasmies ja ystävä, lausui minut tervetulleeksi Falesalle ja antautui käytettäväkseni, mikä oli sitä hyödyllisempää, kun en vielä tuntenut alkuasukkaiden kieltä. Suurimman osan päivästä istuimme veljenmaljoja juoden kajuutissa, enkä ole kuullut kenenkään haastavan sattuvammin. Näillä saarilla ei ollut terävämpää ja sukkelampaa liikemiestä. Minusta tuntui Falesa olevan oikein oivallinen paikka; ja mitä enemmän siemailin, sitä keveämmäksi kävi sydämeni.
Edellinen kauppa-asiamiehemme oli paennut saarelta irtisanoutumattoman äkillisesti, sattuen pääsemään sieltä eräällä lännestä käsin saapuvalla työlaivalla. Tullessaan oli kapteeni löytänyt aseman suljettuna, avaimet jätettyinä alkuasukas-pastorille ja kirjeen poisjuosseelta, jossa tämä tunnusti peljästyneensä ihan suunniltaan. Senjälkeen ei kauppahuonettamme ollut siellä edustettu, eikä tietenkään ollut mitään lastia laivattavana. Kun tuulikin oli myötäinen, toivoi kapteeni ehtivänsä seuraavalle saarelleen aamunkoitteessa hyvän vuoksen vallitessa, ja minun kauppatavaraini maallevienti tapahtui rivakasti. Minulla ei ollut mitään syytä hermostua ja hätiköidä, sanoi Case; kukaan ei koskisi kapineihini, jokainen oli rehellinen Falesalla, joskin ne välistä puhalsivat kananpoikia tai jonkun veitsen tai tupakkarullan. Oli siis parasta istua kaikessa rauhassa, kunnes laiva nosti ankkurinsa, sitten tulla suoraapäätä hänen kotiinsa tapaamaan vanhaa kapteeni Randallia, rantaman isää, pitää hyvänään, mitä talolla oli tarjottavana, ja pimeän tullen mennä kotiin nukkumaan. Näin tuli hyvin puolipäivä, ja kuunari oli jo lähtenyt liikkeelle ennenkuin astuin jalkani Falesan rantaan.
Olin ottanut pari lähtölasillista, sitäennen tultuani pitkältä purjehdusretkeltä, ja maalle