AARNE-VALKEAT
Ne ovat turmiollisia, itsepäisiä henkiä. Niin pian kuin huomaavat matkustajan, ympäröitsevät ne hänen, kiusaavat ja härsyttävät häntä. Sitte ne pakenevat ja vetäytyvät erämetsiin; ja niin hänen kokonaan eksytettyään, katoavat.
Virvatulet eli liekkiöt, joiksi aarne-valkeat myöskin kutsutaan, ovat sinertäviä ilman-ilmiöitä, joita jokainen on joskus yöllä nähnyt liehuvan liikkumattomien lätäköiden tyynellä pinnalla. Sanotaan näiden ilman-merkkien olevan itsessänsä liikkumattomia, mutta vähinkin tuulenpuuska saattaa ne leimuamaan, ja silloin näyttävät ne muuttavan paikkaa, mikä joko huvittaa tahi peljättää näkijän mielikuvitusta sen mukaan, kuin hän on taipuvainen synkkämielisyyteen tahi iloiseen runollisuuteen.
Rahvas eli yhteinen kansa luulee niitä kiirastulessa [Kiirastuli on se välitila, johon katoolisen uskon mukaan luullaan kuolleitten sielujen ensiksi joutuvan ja josta jälkeen jääneiden rukouksien ja sielumessujen uskotaan voivan heitä vielä pelastaa.] oleviksi sieluiksi, jotka anovat ihmisten esirukouksia, taikka pahoiksi hengiksi, jotka kavalasti houkuttelevat heitä hurjasti juoksemaan tuhansiin mutkiin ja viimein vievät heidät jonkun lammikon tahi virran pohjaan. Samoin kuin peikot, niin nämäkin kuuluvat nauravan sitä heleämmästi, jota varmemmin ne näkevät saavansa saaliinsa auttamattomaan perikatoon.
Mielipiteet ovat sangen erilaiset näiden liekkiöiden parempien tahi pahempien aikeiden ja luonteiden suhteen. Niitä on semmoisiakin olemassa, jotka vaan siihen tyytyvät, että saattavat ihmiset eksyksiin ja jotka tarkoituksensa perille päästäkseen, mielihyvällä pukeutuvat eri haahmoihin.
Oli kerta lammaspaimen – niin kerrotaan – joka oli niin osannut saavuttaa niiden suosion, että ne sekä menivät että tulivat hänen käskystänsä. Näiden suojeluksessa menestyi hänelle kaikki hyvin. Hänen lammaslaumansa viihtyi ja mitä häneen itseen tuli, ei hän koskaan sairastanut, vaan nukkui levollisesti ja söi halukkaasti niin suvella kuin talvellakin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän laihtumaan, kävi kalpeaksi ja surumieliseksi. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, kertoi hän seuraavan:
Muuanna yönä hänen maata pantuansa lammastarhan vieressä olevaan majaansa, herätti hänet kirkas valo ja hänen asuntonsa katolta kuuluva kova kolkutus.
– Mikä nyt on hätänä? kysyi hän, varsin oudoksuen, ett'eivät koirat olleet häntä varoittaneet.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta, sillä hän tuntui uupuneelta ja oli ikäänkuin tukehtumaisillaan, näki hän edessänsä naisen, joka oli niin pieni, niin pieni, ja niin hoikka ja niin vanha, jotta hän hämmästyi, sillä ei yksikään elävä nainen voinut olla sellainen. Tällä ei ollut muuta vaatetusta kuin pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka kokonaan peittivät haamun, niin ett'ei muuta näkynyt kuin pienet, ryppyiset kasvonsa ja vähäiset kuihtuneet jalkansa.
– No, poikueni, virkkoi se, tule nyt minun kanssani, hetki on tullut.
– Mikä hetki? kysyi paimen vallan ällistyneenä.
– Naimisemme hetki, vastasi nainen; olethan luvannut ottaa minut vaimoksesi.
– Oho, sitä en luulisi, kosk'en edes teitä tunnekaan enkä milloinkaan ennen ole teitä nähnyt.
– Sinä valehtelet, paimen kulta! Sinä olet nähnyt minua minun loistavassa muodossani. Etkö tunne suo-liekkiöiden haltiaa? Ja etkö ole vannonut suorittaa ensimäistä pyyntöäni, palkaksi siitä suuresta avusta, jonka olet minulta saanut?
– Sepä tosi, mummu kulta; minä en ole se mies, joka lupaustani rikkoisin; mutta tuon valan minä tein sillä ehdolla, ett'ei se sotisi kristin-uskoani ja sieluni parasta vastaan.
– No! kaikkea tässä pitää kuulla! Enhän minä tule niinkuin yölutka sinua viettelemään. Tulenhan minä säädyllisesti puetettuna kauniisin, hopeaisiin hiuksiini ja koristettuna kuin morsian. Vihille minä vien sinut yölliseen kirkkoon eikä mikään ole elävän ihmisen sielulle niin terveellistä kuin avio minun kaltaiseni kauniin hengen kanssa. No, tuletkos? Ei minulla ole aikaa tässä turhaan haastella.
Ja hän aikoi viedä paimenta muassansa pois. Mutta vallan hämmästyneenä, väistyi tämä, sanoen:
– Eikä, hyvä rouva! se olisi liian suuri kunnia minun kaltaiselleni miesparalle, ja sitä paitse minä olen vannonut pyhälle Andre'lle, joka on minun suojelus-pyhimykseni, pysyä poikamiehenä koko elinaikani.
Pyhimyksen nimi ynnä paimenen kieltävä vastaus saattoi ämmän aivan vihan vimmaan. Hän rupesi hyppimään ja torumaan, rajuten kuin tuuliaispää. Siinä hiuksetkin joutuivat epäjärjestykseen, jotta hänen musta ja karvainen vartalonsa tuli näkyviin. Andre (tämä oli paimenen nimi) kauhistui nähdessään, että se oli vuohen ruumis, vaikka pää, kädet ja jalat olivat ikivanhan ämmän.
– Palaja helvettiin, ilkeä velho-akka! kiljasi hän; minä manaan ja kiroon sinua nimessä…
Hän aikoi tehdä ristinmerkin, vaan huomasi sen tarpeettomaksi, sillä niin pian kuin hän nosti kätensä, oli kummitus kadonnut, eikä siitä ollut muuta jälellä kuin pieni sininen liekki, joka liehui lammastarhan takana.
– Hyvä vaan, virkkoi paimen, liehu sinä liekkinä niin paljon kuin tahdot, minä en välitä, vaan nauran valollesi ja kujeillesi.
Tämän jälkeen aikoi hän mennä maata, mutta katso! hänen koiransa, jotka siihen saakka olivat maanneet ikäänkuin lumottuina, rupesivat haukkuen ja irvistellen hyppimään hänen päällensä ikäänkuin häntä tappaakseen, niin että hän suutuksissaan otti rautapiikkisen sauvansa, ja pieksi sillä niitä niinkuin ne huonon vartioitsemisensa sekä hurjuutensa takia ansaitsivatkin.
Väristen ja vinkuen kyyristyivät koirat hänen jalkainsa eteen maata, ikäänkuin olisivat katuneet pahaa käytöstänsä, johon tuo paha kummitus oli heidät pakoittanut. Saatuansa ne masentumaan ja nöyrtymään, aikoi Andre jälleen nukkua, mutta silloin ryntäsivätkin koirat ulos ja syöksyivät ikäänkuin raatelevaiset pedot hänen karjalaumaansa. Hänen kaksi sataa lammastansa hyppäsi pelästyneinä ja hurmaantuneina yli tarhan aidan ja kiiti niittyjen poikki, juosten ikäänkuin hirviksi muuttuneina, ja koirat taas raivoissaan kuin sudet ajoivat niitä takaa, pureksien niiden jalkoja ja repien löyhyvää villaa, joka valkoisina hattaroina hasertui ja tarttui pensaisin.
Tuskissaan ei paimen ehtinyt edes pukea liiviä yllensä eikä kenkiä jalkoihinsa, jotka kuumuuden tähden oli riisunut. Hän rupesi juoksemaan karjansa perään, kiroten koiriansa, jotka eivät häntä vähääkään totelleet, vaan karkasivat täyttä vauhtia, ulvoen kuin jänistä ajavat metsäkoirat, ja hämmästyneet lampaat pakenivat niiden edeltä.
Näin samosivat lampaat, koirat sekä paimen ympäri liekkiösuota eikä Andre-paran onnistunut saavuttaa karjaansa eikä saada koiriansa hillityiksi, jotka hän vihoissansa heti paikalla olisi tappanut, jos vaan olisi saanut käsiinsä.
Vihdoin, kun päivä jo alkoi koittaa, huomasi hän ihmekseen, että lampaat, joita hän ajoi takaa, olivatki hyvin hoikkia ja pitkiä naisia, jotka lentelivät kuin tuuli ja näyttivät yhtä väsymättömältä kuin sekin.
Mitä koiriin tulee, niin ne olivat muuttuneet kahdeksi isoksi korpiksi, jotka vaakkuen lensivät oksasta oksaan.
Hän ymmärsi nyt olevansa noiduttu ja peräti väsyneenä ja murheellisena palasi hän lammastarhaansa, jossa hän ihmekseen huomasi karjansa levollisesti nukkuvan ja koirien niitä vartioitsevan; viimemainitut juoksivat vielä liehakoiden häntä vastaankin.
Paimen heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa ja nukkui paikalla kuin kivi. Mutta tulevana aamuna, kun hän auringon nousten luki lampaansa, huomasi hän että yksi oli poissa.
Illalla eräs mies, jolla oli puunhakkuuta liekkiö-nevan ympäristöllä, aasinsa seljässä toi hänelle hukkuneen lampaan, nuhdellen häntä hänen huolimattomasta kaitsemisestansa ja varoittaen häntä vastedes yhtä sikeästi nukkumasta, jos mielisi säilyttää hyvää mainettansa ja isäntäinsä luottamusta.
Paimen-raukalla oli paljon huolta tämän asian tähden, josta hän ei yhtään ymmärtänyt ja joka hänen pahaksi onnekseen seuraavana aamuna taas uudistui, ehkä toisella tavalla.
Tällä kertaa oli hän näkevinään vanhan uhkean hopeasarvisen vuohen, joka houkutteli lampaita ja jota ne seurasivat ikäänkuin kilit hyppien ympäri suurta nevaa. Hän näki koiransa