häränselkää, sisälmyssylttyä, verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua, viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa niinikään neiti, joka oli tullut "kovin sieväksi", ja herra Paul, joka oli "erityisesti lihonut". Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä. Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja, lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski satuloida ratsut matkaa varten.
