Hallimajan nuoret / Kuvaus nykyajalta
HALLIMAJA
Sisäveden rannalla harjujen piirittämässä laaksossa on Hallimajan tehdas. Se on ollut laakson valtiaana vasta kolme vuosikymmentä. Sitä ennen aaltoili laakson lakeilla pelloilla kellertävä vilja, ja apila levitti huumaavaa tuoksuaan; ojat kulkivat suorina viivoina laakson halki ja poikki ulottuen järven hiekkarantaan saakka. Hallimajan kaksikerroksinen, punaiseksi maalattu talo oli seudun ylpeys, ja sen tiloilla eli torppareita ja mökkiläisiä vuosikymmenet sovussa ja rauhassa.
Laakson rauhan rikkoivat kumajavat paukkeet, kun sen etuvartiot, harjun kovat kalliot, murrettiin ruudilla ja dynamiitilla. Rautatie leikkasi pitkät sarat keskeltä poikki ja suuntasi reittinsä laakson niskasta kauas sisämaahan. Junien vihellys kiljahti kallioitten välissä, kimposi harjujen kylkiin ja takaisin rauhaisaan laaksoon.
Rautatie riisti ihmisiltä vanhat, perityt tanhuat, pakotti siirtymään loitommaksi metsään, raivaamaan uutta asumusalaa. Rautatie oli aulis auttaja, se toi aineita, rakentajia ja uusia asukkaita. Mäkien rinteille ilmestyi mökki mökin viereen. Metsä pakeni ja harveni; peltotilkkujen laidalla hohtivat vastaveistetyt tupaset, saunat ja navetat. Ja tupasien akkunoissa keilerti monta pientä pellavapäätä. Siitä nousi väkevä raatajajoukko, joka sitte pitensi sarat, syvensi ojat, laajensi pirtit, rakensi kamarit ja esituvat, uudet navetat, aitat ja meijerit.
Korpi on viisas saituri: se tietää, mistä suurimman koron saa, ja antaa ihmisille lapsia, kasvattaa niitä rautaisin kourin tuntien omat vaatimuksensa, ettei sen takkuiseen kamaraan pysty hellät kädet, eikä sen villeyttä kesytä maitoiset mielet. Mutta kun korpi on kerran kesytetty, muuttuu se leppeäksi, on ainaisesti uskollinen. Sen kellertävät vainiot houkuttelevat luokseen, pyytelevät asumaan, jäämään ja viihtymään, sitovat kodin pauloilla.
Korpi on saita, mutta sen rikkaus on ruhtinaallinen. Sen asukkailla on suuret hongikot, ahot ja viidakot. Vieraan silmä ei vilkuile kateena heidän tanhuillaan, ei kukaan outo tyrki heidän lapsiaan.
Tämän tajusivat Hallimajan asukkaat ja siirtyivät vanhoilta tutuilta alueiltaan yhä kauemmaksi, ja kun Hallimajan isäntä möi tanhuansa järven rannalla ja Hallinkosken vieraalle omistajalle, oli viimeinenkin side katkaistu. Hallimajalaiset eivät vielä tajunneet oman paikkakuntansa tärkeyttä, ihmettelivät vaan, mitä nuo uudet ihmiset aikoivat tehdä ja millä elää tyhjillä mäillä. Mutta pian he oppivat ymmärtämään. Metsistä kuului alituinen pauke ja ryske. Puita kaadettiin kuin luokoa ja kuletettiin kaiken talvea. Ja kevään tullen oli koti järven ranta ruskeanaan hirsiä selälle saakka ja Hallinkosken varrelle rakennettiin vanhan myllyn tilalle saha. Sen vinkuva pärinä sirotteli suuria lautatapulia ympärilleen ja juna kuletti ne maailmalle.
Rahaa liikkui kaikkialla. Köyhät mökkiläisetkin pitelivät viisiä markkoja kuin ennen viisiä penniä. Olutta tulvi läheisestä kaupungista maalaiskauppojen kautta, kahvi porisi alituisesti tulella, vehnäset olivat ainaista herkkua, ja värjätty viina kellersi konjakkina joka miehen pullossa.
Hallimajan talo sai metsistään satoja tuhansia.
Tätä menoa kesti kymmenkunnan vuotta, mutta silloin olivat metsät lähiseuduilta myödyt. Joku harva, viisas isäntä oli omansa säästänyt.
Samoihin aikoihin joutui saha rappiolle ja myytiin omistajansa veloista. Silloin sen osti insinööri Marck ja laittoi hyvään kuntoon. Myöhemmin hän rakensi sahan yhteyteen massatehtaan. Sen pieniruutuiset akkunat, paksut tiiliseinät, jykevät ovet ja yksitoikkoinen karkeus ja rumuus masensi ja ahdisti katsojaa.
Hiukan myöhemmin rakensi Marck itselleen huvilansa Talvelan. Se oli siro ja kaunis, mutta kurjien työväen hökkeleitten ja likaisten teitten keskellä ja tuon tehdasmolokin vieressä se oli kuin silkissä kahiseva ryökinä likaisten ja nälkäisten lasten joukossa.
* * * * *
Työväellä oli päivällisaika ja ihmiset seisoivat ovissa, teillä ja pihoilla, vetelivät veltosti jalkojaan, vääntelivät pitkissä venytyksissä käsiään ja haukottelivat. Aurinko paahtoi oikein olan takaa, kärpäset ja paarmat pörisivät verenhimoisina. Hieno pöly karvasteli kurkussa ja pilveili tuulessa tuhkankuivalla maantiellä.
Kaksi nuorta ylioppilasta astui tietä tervehtien päännyökkäyksellä työväkeä.
Erään mökin portaalla istui väljätakkinen mies, ja hänelle sanoi toinen ylioppilaista:
– Voi tätä ilmaa, kuinka on kaunis!
– Kaunis on, – murahti mies.
Toinen mies seuraavan mökin ovella jatkoi: – Oikein sydämeen saakka lämmittää.
– Lämmittää se, – vastasivat ylioppilaat pyyhkien hikeä otsaltaan.
Raitin varrella oli uusi puurakennus, jonka akkunassa näkyi pienen pieni ruumisarkku, ja seinään oli kirjaimilla maalattu: "Ruumisarkkuliike. Anna Ruhala". Rakennuksen portailla seisoi mies tupakoimassa. Hän oli pitkä ja harteva, sipasi usein käsnäisellä kädellään tukkaa otsaltaan ja puhuessaan iski teräviä katseita kuulijoihin.
– No, maisterit, tänään lasketaan työväen talon perustus. Eikö herra
Härmälä tahtoisi tulla puhumaan?
Toinen, vaaleampi nuorista ylioppilaista, punastui hiukan ja sanoi sävyisästi:
– Voisinhan minä. – Samassa välähti hänen haaveilevassa katseessaan valoisa into ja tahtomattaan suoristi hän hoikan vartalonsa rennosta asennosta.
– Huomenna sinun pitäisi puhua nuorisoseuran juhlassa, – muistutti toveri.
– Eihän se estä.
– Niin, Mooses, tämähän kuuluu sinun profeetallisiin tehtäviisi.
– Eikö hän teidänkin mielestänne, Ruhala, ole oiva profeetta. Viime vuonna piti tuiki kiivaan puheen teille omasta talosta ja ennasti ja manasi, että sen pitää nousta ja nyt se nousee.
– Älä nyt liioittele Esa, – sanoi Mooses pyyhkien lakkinsa lipusta pölyä ja sen sisäreunasta hikeä. Tumma, ruskea tukka valahti otsalle ja peitti runsailla poimuilla sen kaareuden. Silmien haaveellista ilmettä vahvisti väreilevä, soma suu, viiksen alkujen varjossa. Hän oli kehittymäisillään nuorukaisesta mieheksi, ja liian hoikka vartalo pyrki taipumaan eivätkä leveät hartiat aina pysyneet suorina. Hänen pukunsa oli moitteetonta kaupunkilaiskuosia ja hyvin huoliteltu, sujui somasti taipuisaan vartaloon, mutta kulunut se oli.
Hänen toverinsa, Esa, oli suurikasvuinen, huolettomasti puettu, takki liian pieni, housut lyhyet ja urheilupaita kiristetty tiukasti kaulaan. Maalaisräätälin kuosi oli oikea kehys tälle mieheksi kehittyvälle, jonka suun ympärillä aina väreili leikillisyys ja silmissä välkkyi veitikkuus.
– Oletteko ajatellut, Ruhala, mistä työväelle puhuisin? – kysyi
Mooses.
– Olkoon se teidän asianne, – sanoi mies portailla yhä hymyilevänä katsellen nuoria miehiä.
Suuri, väljätakkinen mies, jota Esa ja Mooses ensiksi olivat puhutelleet, läksi omalta portaaltaan astumaan laakson toista harjua kohti.
– Manu on paljon tehnyt päiviä talolla, melkein yksin hakannut kivet, – sanoi Ruhala. – Muuten hän on aina riidassa koko maailman ja itsensä kanssa.
– Niin ja muijansa kanssa, – lisäsi Esa.
– Muija on perin hyvä, vaikkei se estä häntä selkäänsä saamasta. Ei maar, hyvästi nyt, pitää mennä sahaan.
Mooses ja Esa astuivat pölyistä tietä.
– Katsos tuonne! – huudahti Esa. Tiellä oli rattaat ja hevonen edessä ja rattailla suuri sammio, josta tuuli toi sillin tuoksua. Heidän hyvä tuttavansa, vanha, kuuro Homperi oli noussut pyörän kapalle, katseli sivuillensa ja koppasi sillin hännästä hyppysiinsä. Hevonen seisoi korvat niuhollaan ja potki äkäisesti paarmoja mahansa alta ja yritti purasta Homperia hihaan, kun hän sivuutti.
– Kas, kas, aika vossin sainkii, hullu kun en ottanu kahta! – jutteli ukko mennessään.
– En suuresti erehdy, jos sanon, että Homperi himoitsi luvattomalla tavalla toisen tavaraa, vanhaan tapaansa, – sanoi Esa. Samassa tuli omistaja maantielle, sieppasi sillin Homperilta ja roiski sillä ukkoa poskille. – Tuoss'