Kansalaisemme
I
Talvi oli ollut paljoluminen, ja sitä seurasi lämmin kevät, joka sai lumen nopeasti sulamaan ja kevätpurot tanssien kiitämään alas laaksojen pohjia kohti. Alhaalla laaksoissa paisuivat kaikki joet ja visvat reunojensa yli ja kiiruhtivat purkamaan yltäkylläisyytensä kaikki nielevään mereen. Merijoki, joka tavallisesti juoksi niin hiljaisena ja tyynenä matalan pohjoisen ja jyrkän eteläisen rantansa välissä, virtasi nyt kohisten ja voimakkaita pyörteitä muodostaen uomaansa eteenpäin.
Kuovit, jotka ikivanhoista ajoista saakka olivat pesineet ja asustaneet rämeillä, jonka läpi joki osittain virtasi, kasvavien leppäpensaiden välissä olevassa sarakossa, kahilikossa ja ruovostossa, olivat suurimmassa levottomuudessa. Niiden pajujen ja leppien väliin piiloitetut, tavallisesti hyvin suojatut pesät olivat nyt alttiina jokaiselle, joka veneellä tuli alas Merijokea. Myös käyttivät ne vanhaa sotajuontaan, äänekkäästi valittamista, matalalla lentämistä ja pienien, varmojen ja sirojen käänteiden tekemistä kaukana todellisista pesimäpaikoistaan, ainoastaan eksyttääkseen metsästäjää harhaan.
Mutta se joka ei antanut kuovien pettää itseään, oli nuori Karl Aleksander, hän oli jo vuosikausia tuntenut niiden pesimäpaikat ja tahtoi nyt käyttää virran tulvimista hyödykseen – Karl Aleksander tunsikin tämän virran paremmin kuin tuskin kukaan muu. – Täällä sen partaalla oli hän syntynyt, sen aalloissa uinut, pitkin sen rantoja metsästellyt, pyydystellyt rapuja ja kaloja. Täällä souteli hän pienellä veneellään tai ajelehti siinä alas virtaa ja katseli haaveillen taivaan sineä ja pilvien vaihtelevia valovivahduksia, katseli leppien tummaa vehreyttä, katseli rämeen haihtuvien usvien liidäntää silmiensä ohi. Hän oppi virran pyörteistä ja kirkaspintaisesta juoksusta huomaamaan hietamatalikot ja karit, hän oppi ruovoston jäykän vihreästä vehreydestä, lumpeen lehdistä, raateen valkeasta kukasta päättämään, oliko siinä kohden sora-, savi- tai liejupohja. Syksyisin vaaniskeli hän sinisorsan poikuuksia kahilikossa, otti selvän saukon kulkupaikoista jokirannalla ja viritti pyydyksiä sen pienille leikkisille pojille.
Mutta etupäässä oli Karl Aleksanderin huvina, mielihaluna ja ainoana työnä lohikalastus, jota harjoitettiin tuolla ylempänä koskella vanhan hovin luona, jossa hän oli äitineen asunut, niin kauan kuin muisti. Siellä kosken partaalla, sen sulkujen, lohikuoppien ja tokeitten ääressä vietti hän suurimman osan päiväänsä. Siellä oppi hän käytännölliseksi, oppi pienillä halvoilla, saatavissa olevilla ja helposti hankittavilla apuneuvoilla tulemaan toimeen ikuisessa taistelussa virtaa ja kevättulvaa vastaan, oppi korjaamaan patoja ja tokeita, pyytämään lohia ja siikoja, oppi, niin lapsi kuin olikin – hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias – antamaan tehokasta apua talouden hoidossa äidilleen, joka oli niin kehnosti varattu elämän ankaraa taistelua vastaan, ja mahtavan arvostelevalle ja tyytymättömälle tädilleen.
Nyt oli Karl Aleksander lähtenyt kuovin pyyntiin. Se oli pyyntiä, joka menestyi vaan harvoin, ainoastaan silloin, kun virta kevätkesällä oli vielä äyräittensä yli paisuneena. Veneen pohjalla oli hänellä pieni kori täynnä harvinaisia munia. Hän oli ampunut pari noista viekkaista linnuista ja keinuili nyt alas virtaa Haksalan lauttaustuvalle päin, hän tahtoi nähdä kuinka lautta ja myllypadot olivat kestäneet virran voiman.
Alhaalla Haksalassa oli suuri hälinä: lautta oli poissa, myllypato samoin. Virta oli vienyt muassaan kaikki veneet, ja mikä oli pahinta, seisoivat tuolla lauttamiehen asunnon luona maaherran vaunut lukuisan joutilaan ihmisjoukon ympäröimänä, joka oli syventynyt hiljaiseen ja pitkäveteiseen tuumailuun siitä, miten korkea herra sellaisissa olosuhteissa pääsisi Merijoen yli.
Karl Aleksander, joka jo kaukaa voi nähdä että jotain tavatontako oli tekeillä, ohjasi veneensä muutamien leppien väliin, jotka olivat aivan vedessä, kiinnitti sen hyvin, kätki saaliinsa veneen perään ja lähti sitten matalaa, liejuista rantaäyrästä ylös.
Lauttamiehen majan rappusilla seisoi pitkä, komea siviilipukuinen mies sotilastakki päässä. Hän näytti sillä hetkellä neuvottomalta ja alakuloiselta. Hän keskusteli lauttamiehen kanssa, mitä olisi tehtävä. Keskustelusta, jonka Karl Aleksander hyvin voi kuulla, kävi selville, ettei raskasta lauttaa voitu soutaa paikoilleen ennenkuin seuraavana päivänä. Ja kun laiturit olivat veden alla, ei asia olisi tullut korjatuksi, vaikka lautta olisikin ollut saatavissa; ja koska sillä hetkellä ei ollut yhtään venettä, niin tekisi armollinen herra maaherra paraiten, jos odottaisi. Ja ikäänkuin tämän johtopäätöksensä vahvistukseksi sylkäsi lauttamies maahan hyvin kerkeästi ja suurella painolla. Kaikki hänen puheensa tavallisesti loppuivat tällaisella toimituksella, jokainen tiesi, että se oli sama kuin allekirjoitus, sinetti tuomioistuimen päätöksissä.
Karl Aleksanderin olivat maalaiselämän yksinäisyydessä kasvattaneet hemmoitteleva täti ja vielä hemmoittelevampi äitinsä; hän oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin papin ja henkikirjurin, hän oli sentähden ujo. Ujous pakoitti hänet pysymään syrjässä, liiatenkin kun hän vaistomaisesti tunsi, ettei hänen pukunsa ollut oikein sopiva esiintyessä korkean maaherran edessä. Toiselta puolen hän kyllä huomasi, minkälaisen suuren palveluksen hän voisi tehdä maaherralle, jos hän nyt astuisi esiin ja sanoisi: "Herra maaherra, minä vien teidät yli toiselle rannalle." Kuitenkin tuntui hänestä noiden muutamien, yksinkertaisten sanojen lausuminen mahdottomalta. Kun hän vihdoin oli rohkaissut itsensä ja päättänyt astua maaherran eteen, kääntyi tämä pahatuulisena ympäri ja meni majaan, ja tuossa seisoi nuori miehemme epätietoisena ja epävarmana siitä, mitä tekisi. Vasta kun Karl Aleksander näki, että hevosia valjastettiin jälleen vaunujen eteen, ja kuuli että maaherra palaisi takaisin samaa tietä, jota oli tullut, rohkaisi hän itsensä, astui ylös mataloita rappusia, ja meni lauttamiehen tupaan ja sanoi tapaillen:
"Minä vien herra maaherran virran yli. Minulla on oma vene tässä läheisyydessä."
Maaherran kasvot kirkastuivat. – "Onko sinulla vene, tunnetko sinä
Merijoen, onko sinussa miestä soutamaan virran yli?"
"Minä tunnen Merijoen. Monet kesät olen minä soutanut sen yli kaikista mahdollisista paikoista."
Ja nyt, kun hän kerran oli päässyt alkuun, hävisi hänen ujoutensa maaherran ystävällisien silmäyksien tähden ja hän lisäsi rohkeasti: "Jos herra maaherra nyt menee yli ja odottaa vastaisella rannalla olevassa kievarissa, saavat lauttamiehet kyllä aamuksi lautan paikoilleen, ja silloin voidaan herra maaherran vaunutkin…"
"Sinä olet viisas ja käytännöllinen poika. Minä teen niinkuin sinä sanot, nouda vene tänne!"
Maaherra kutsui Nyströmiään, joka lauttamiehen kanssa sai kantaa tavarat veneeseen. Lyhyemmän ajan kuin neljännestunnin kuluttua istui maaherra Karl Aleksanderin veneen peräsimessä, palvelija sai hoitaa airoja, ja yleisen tyytyväisyyden vallitessa kuljettiin virran yli.
Oli ihana, auringon valoinen, lämmin toukokuun päivä. Koivut olivat mitä tuoreimmassa, hienoimmassa kevätvihreydessä. Alava, valoisa niitty toisella ja jyrkänne tummine leppineen toisella rannalla olivat kauniin virtamaiseman kehyksinä. Virta itse loisti ja säteili toukokuu-auringon valossa ja kiiruhti pienine, nopeine, kohisevine aaltoineen ja pyörteineen merta kohden. Valkoisia vaahtopalloja ui virran väreilevällä pinnalla, sattui ruokoihin ja ajopuihin, kiviin ja leppiin, meni rikki, pääsi niistä irti ja yhtyi taas yhteen matkallaan mereen. Virran yli lenti pääskysiä milloin korkealla taivaan alla, milloin pitkin veden pintaa niin alhaalla, että siivet viistivät vettä, pyörähtivät äkkiä ympäri, niin että valkoiset vatsahöyhenet näkyivät, ja katosivat riemusta viserrellen sinne ylhäällä päin, jossa kosket kohisivat kevätlaulujaan syvimmällä bassoäänellä. Se oli päivä, muisto, kuva, joka täydellisesti painui Karl Aleksanderin mieleen, kun hän ylpeänä ja arvonsa tunnossa seisoi keulassa ja komensi eteenpäin, oikealle, vasemmalle.
"Mutta missä tahdot sinä meitä laskemaan maalle," kysyi maaherra.
"Missä ranta on jyrkin, sillä siellä on virta syvin," vastasi poika.
"Sinä tunnut todellakin tuntevan nämät rannat, poikani." Ja nyt vasta tarkastellen nuorta venemiestään, kysyi hän:
"Mikä sinun nimesi on, poikani?"
"Karl Aleksander Segerberg."
"Onko sinun nimesi Segerberg," sanoi maaherra kummastuneena, "ei kai isäsi kumminkaan ollut majuri Karl Segerberg?"
"Kyllä, isä oli majuri."
"Sitten