Nenä
I
Huhtikuun 25 päivänä oli Pietarissa harvinaisen kummallinen tapaus. Kotonaan Vosnesenskoi kadun varrella heräsi eräänä aamuna jokseenkin varhain kuuman leivän hajusta parturi Ivan Jakovlevits (hänen sukunimensä on unohtunut); eipä katutaulussakaan ole muuta kuin saippualeukaisen hevosmiehen kuva ynnä kirjoitus: "myöskin lasketaan verta". Kohotettuaan hiukan päätään huomasi hän, että hänen kahville harras vaimonsa – arvoisa rouva – otti juuri uunista paistuneita leipiä.
"Tänään en minä, Praskovja Osipovna, huoli kahvista laisinkaan", sanoi Ivan Jakovlevits. "Minun mieleni tekee sen sijaan kuumaa leipää sipulin kanssa." (Se on: Ivan Jakovlevits olisi kyllä tahtonut molempia, mutta hän tiesi, että oli aivan mahdoton vaatia kahta asiaa yht'aikaa, sillä Praskovja Osipovna ei voinut laisinkaan semmoista kärsiä.)
"Antaa hänen hullun syödä leipää; eipä minulle sitä tarvis ole", ajatteli vaimo itsekseen, "jääpihän minulle kahvia sen enemmän", ja heitti yhden leivän pöydälle.
Säädyllisyyden vuoksi veti Ivan Jakovlevits, paitasillaan kun oli, hännystakin ylleen ja istahdettuaan pöydän ääreen, riputti leivälle suoloja, toi kaksi sipulin pumppua, otti veitsen käteensä ja rupesi totisen näköisenä leikkaamaan leipää. Jaettuaan leivän kahteen puoliskoon, katsahtaa hän sen keskustaa – ja kummastuksekseen huomaa jotain valkeata. Ivan Jakovlevits kaivoi vähän veitsen kärjellä, koetti sormellaan: "Sitkeätä!" sanot hän itsekseen. "Mitähän tuo lienee?" Hän pisti sormensa, veti ulos – nenä! – Ivan Jakovlevits laski kätensä, hieroi silmiään, koetti uudestaan: "nenä, totta tosiaan!" Näyttipä se tutultakin. Kauhu ilmaantui Ivan Jakovlevitsin kasvoille. Tämä kauhu ei kumminkaan ollut mitään sen kiukun rinnalla, mikä hänen vaimonsa valloitti.
"Keltä sinä, peto, nenän olet leikannut?" tiuskasi tämä vimmoissaan. "Lurjus, juoppo! Mimmoinen rosvo! Johan minä kolmelta ihmiseltä olen kuullut, että sinä partaa ajellessasi häärit nenän ympärillä tuskin kärsittävällä ahneudella."
Ivan Jakovlevits ei enää ollut elossa, eikä kuollutkaan. Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei tämä nenä ollut kenenkään muun kuin kollegi-assessorin Kovalev'in nenä, jonka partaa hän ajeli joka sunnuntaina ja keskiviikkona.
"Kuules, Praskovja Osipovna! Minä panen tämän nenän rievun sisään ja asetan tuonne nurkkaan; antaa sen loikoa siellä vähän aikaa. Kyllä minä sitten sen korjaan."
"En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Minäkö antaisin huoneessa olla leikatun nenän?.. Kuivunut raato! Osaat vaan partaveistä hihnaan hivuttaa, mutta tulet pian kykenemättömäksi koko virkaasi toimittamaan, heittiö, kelvoton! Että minä sitten saisin sinun tähtesi oikeudessa vastata?.. Vie pois se täältä, pois! Vie minne tahansa, ett'en minä tietäisi haisuakaan siitä! Likaturpa, aasi!"
Ivan Jakovlevits seisoi kuin halolla päähän lyötynä. Tuumaili, ajatteli – eikä tiennyt mitä ajatella.
"Hiisi sen tietää, miten tässä on käynyt", mutisi hän viimein kaapaisten kädellään korvantaustaa, "lienenkö minä ollut humalassa, vai enkö, sitä en totta tosiaan voi varmaan sanoa. Siltä näyttää, että tässä on jotain tavatonta. Sillä leipä – siinä ei mitään sen kummempaa, vaan nenä – siinäpä arvoitus. En, en käsitä laisinkaan!" Ivan Jakovlevits vaikeni. Ajatus, että poliisi ehkä löytää häneltä nenän, todistaa hänet syylliseksi, saattoi miehen aivot sekasin, hänen silmiinsä haamoitti jo somasti hopealla koristettu kaulus, miekka… ja hän vapisi kiireestä kantapäähän. Vihdoin viimeinkin sai hän käsiinsä alusvaatteensa, saappaansa, puki ylleen kaiken tuon "joutavan" ja Praskovja Osipovnan tuskastuttavien saarnojen saattamana läksi kadulle riepuun kääritty nenä kourassa.
Hän tahtoi pistää sen jonnekkin kenenkään huomaamatta: joko portin patsaan juurelle tahi jollain tapaa muka vahingossa pudottaa sen kadulle, samalla suikahtaen itse syrjäkadulle. Kaikeksi onnettomuudeksi sattui vastaan tulemaan joku tuttava, kysellen: "Minne menet?" tahi "Kenen partaa näin varhain ajelemaan?" niin ett'ei Ivan Jakovlevits mitenkään saanut sopivaa hetkeä. Jopa hän kerran pudottikin nenän maahan, mutta kaukaa jo osoitti eräs vartija kepillään hänelle, älähtäen: "Nosta ylös, sinä pudotit jotain!" ja Ivan Jakovlevitsin täytyi kuin täytyikin nostaa nenä maasta ja pistää uudestaan taskuunsa. Hän vaipui yhä suurempaan epätoivoon, koska ihmisiä rupesi yhä enemmän vilisemään kadulla sen mukaan kuin makasinit ja puodit avattiin.
Hän päätti mennä Iisakin sillalle tuumaellen eikö hänen sieltä onnistuisi jollakin viekkaudella pudottaa se Nevaan… Mutta ansaitsenpa moitetta siitä, etten tähän saakka ole virkkanut mitään Ivan Jakovlevitsista, tuosta monessa suhteessa arvoisasta miehestä.
Ivan Jakovlevits oli, niinkuin kaikki jollaiset venäläiset käsityöläiset, kauhea juoppo, ja vaikka hän ajelikin joka päivä muitten leukoja, oli hänen omansa aina ajelematonna. Hännystakki oli hänellä (Ivan Jakovlevits ei pitänyt koskaan yllään päällystakkia) kirjava, toisin sanoen se kyllä oli musta, mutta täynnä tummankeltaisia ja harmaita pilkkuja; kaulus kiiltävä; vaan kolmen napin sijalla rippuivat ainoastaan rihmat. Ivan Jakovlevits oli oikea syynikkiläinen, ja kuu kollegi-assessori Kovalev tapansa mukaan partaa ajeltaessa hänelle sanoi: "Sinun kätesi, Ivan Jakovlevits, haisahtavat jollekin!" niin Ivan Jakovlevits vastasi kysymykseen: "Millepä ne haisahtaisivat?" "En tiedä, veikkonen, mutta haisevatpa vaan", sanoi kollegi-assessori, ja Ivan Jakovlevits, nuuskaa otettuaan, saippuoitti häneltä palkaksi tästä leuan ja ylähuulen, korvantaustan ja leuanaluksen, sanalla sanoen – mistä häntä vaan halutti.
Olipa tämä arvoisa porvari jo Iisakin sillalla. Hän katsahti ensin ympärilleen, kumartui käsipuun ylitse muka tirkistääkseen sillan alle tokko siellä paljo kaloja uiskenteli, ja pudotti varovasti rievun nenän kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin kymmenen puntaa olisi harteilta vierähtänyt: Ivan Jakovlevits oikein naurahti. Sen sijaan, että olisi virkamiesten leukoja mennyt ajelemaan, käänsi hän askeleensa laitokseen, jonka oven päällä oli sanat: "Syötävää ja teetä", pyytääkseen lasillisen totia, kun hän äkkiä hoksasi sillan päässä seisovan, ylevän näköisen kvartaalin-tarkastajan [korkeampi poliisivirkamies] leveine poskipartoineen, kolmikulmaisine hattuineen ja miekkoineen. Hän jähmettyi; samassa tarkastaja viittasi hänelle sormellaan ja lausui: "Tuleppas tänne, ystäväni!"
Ivan Jakovlevits tunsi puvun ja, otettuaan jo kauempana patalakin päästään, astui varovasti hänen luokseen lausuen: "Olkaa terveenä, teidän ylhäisyytenne!"
"Oi, ei tässä ole puhe, veikkonen, ylhäisyydestä – sanoppas, mitä sinä teit tuolla sillalla?"
"Jumal'avita, herra, kävin partoja ajelemassa ja katsahdin vaan, juokseeko virta kovasti."
"Valehtelet, valehtelet! Etpä sillä pääse. Vastaappas vaan."
"Minä olen valmis ajelemaan teidän armollisuutenne partaa kahdesti, vaikkapa kolmesti viikossa vastustelematta", vastasi Ivan Jakovlevits.
"Äläppäs nyt, veikkonen! Ne ovat loruja vaan. Minulla on kolme parranajajaa ennestään, ja pitävätpä sitä suurena kunnianaankin. Mutta sanoppas nyt vaan, mitä sinä siellä teit?"
Ivan Jakovlevits vaaleni… Tähän haihtui kokonaan tapausten juoksu hämärään, eikä ole mitään tietoa siitä, kuinka sitten kävi.
II
Kollegi-assessori Kovalev heräsi jotensakin varhain ja päästi huuliltaan äänen örrr!.. jonka hän aina teki herätessään, voimatta itsekään selittää minkätähden. Hän nousi istualleen, käski tuoda itselleen pienen, pöydällä seisovan peilin. Hän tahtoi katsoa näpykkää, joka eilisiltana oli noussut hänen nenälleen; mutta suurimmaksi kummastuksekseen huomaa hän, että nenän sijalla on ihan tasainen paikka! Säikähtyneenä käski Kovalev tuoda itselleen vettä ja hieroi pyyhinliinalla silmiänsä: "totta tosiaan, ei ole nenää laisinkaan!" Hän rupesi hapuroimaan käsillään tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän nähnyt unta; näyttää siltä, kuin hän todellakin olisi valveilla! Kollegi-assessori hyppäsi vuoteeltaan, kaappasi kädellään – ei ole nenää!.. Hän käski heti paikalla tuoda vaatteensa ja läksi kiireimmiten ylipoliisimestarille.
Sillä välin täytyy puhua hiukan Kovalev'ista, jotta lukija voisi nähdä, mitä lajia tämä kollegi-assessori oikeastaan oli. KoIlegi-assessoreja, jotka tiedoillaan tämän arvonimen hankkivat, ei saa laisinkaan verrata niihin kollegi-assessoreihin, jotta siksi tulivat Kaukasossa. Nämät ovat kaksi aivan eri lajia. Oppineet kollegi-assessorit…