"Sinulla nyt vasta on armoton sydän… Kymmenen vuotiashan on lapsi vasta, ei se sellainen vielä ole mikään paimen."
"Itseppähän kehui jo paimeneksi kykenevänsä ja tuo toinen tyttö jo yhdeksän vuotiaasta karjan yksin hoiti."
"Mitäs hänestä on, Liisasta, joka on ja silloin jo oli vahvempi kun Eeva… Saa tuo vielä taudin nahkaansa, kun häntä sinne pakotat. Et yhtään rakasta lastasi."
Eeva kuulteli sängyssä kaikkea hyvin tarkkaan ja painoi sydämeensä, "Rakasta," matki isä, "mitähän tuossa loruat, vanha ihminen. Sinä olet sellainen rakastaja, että saat siitä tytöstä vielä sellaisen ett'ei mihinkään pysty, kun häntä niin lellittelet ettet anna mitään yrittää… Kylläpä hänessä on vesaa kun kylään pääsee ja omille teillensä."
"Älä nyt siitä kokopäivää saarnaa, kyllä minä vien itse lehmät!"
"Ja koko kesänkinkö kuletat itse?" Ukkoa nauratti ja mummo oli kovasti luonnossaan.
Eeva nukkui valkoisia unia ja kuunteli, peite pään ylitse vedettynä. Nyt ei hän olisi tahtonut, vaikka mikä olisi ollut, mennä lehmiä viemään. Sillä koska isä sitä tahtoo ja pakolla vaatii tekemään, niin se on niin hirveän ikävää … äitihän sen sanoo ja väitti isälle että Eeva on vielä pieni, hänen täytyy saada olla vapaana, mielensä mukaan.
Todella vei äiti itse lehmät sinä päivänä laitumelle, sillä ei tohtinut käskeä muita, pelosta että sitte taas jokainen rupeaisi Eevan lellittelemisestä "pärmänttäämään".
Pian Eevan lapsellisesta mielestä kuitenkin se jyrkkä vakuutus haihtui, että lehmäin kuljettaminen on kovin ikävää sen pakon tähden. Toisinaan tuntui hyvinkin hupaiselta, niin ettei olisi mistään hinnasta tahtonut kotiin jäädä, vaan ulos laitumelle paloi mieli. Taas toisinaan se näytti hankalammalta, kun ei sentään saanutkaan juosta niin vapaana kaikkialla missä vaan mieli teki, kun piti karjasta huolta pitää.
Äiti häntä kyllä mahdollisuuden mukaan vapautti, mutta semmoisissa tapauksissa isä arveli että se oli suotta. Hän oli luultavasti nyt ruvennut saamaan päähänsä, että Eevan suhteen ei kaikki ollut, niin kuin oikein olla pitäisi; jotain oli jäänyt tekemättä, jonka nyt heti, aivan paikalla olisi pitänyt saada tehdyksi, saada Eeva käskyjen mukaan taipumaan. Isä syytti äitiä ja äiti sanoi, että isällä on ollut kyllin tilaisuutta nähdä Eevan kehitystä. Sitä paitsi oli äidin mielestä vielä kaikki niin kuin olla pitikin Eevassa, mutta isä oli muuttunut kärtyiseksi ja vaativaiseksi yht'äkkiä, juuri tänä kesänä, niin ettei äitikään oikein tahtonut ymmärtää, mikä oli ukkoon mennyt.
… Mutta ei hänelle nyt siltä koko valtaa auta antaa, että sillälailla saisi tehdä kuin kulloinkin päähän pistää… Raastaisi mukulaa kuin mieletön… Saidaksi ja kitsaaksi on tullut kuin mikä, ettei tahdo penniäkään antaa kun mulla tarvetta on… Aina vaan moittii ja urajaa paljo menevän ja käskee omastansa panemaan juuri kun mulla jossain aarnihauta olisi, josta kaivaisin ja ottaisin. Aina tuosta tytöstä nyt mellastaa ja sanoo että minä sitä huonosti kasvatan ja ettei siitä muka ikänä oikeaa ihmistä tule… Antaahan nyt lapsen kasvaa … ainahan ne tuollaiset vastustavat, kun jotain käsketään, mutta kyllähän totella alkaa, kun ihmistyy ja ymmärtämään rupeaa…
Näin ajatteli emäntä ja sanoikin toisinaan.
Syyspuolella kesää ei enää muu auttanut, kun paimen täytyi ottaa. Saatiin jonkun kovaonnisen poika, aivan Eevan ikäinen. Tämä paimen ei valittanut julkisesti, eikä saanutkaan valittaa. Jos paha oli olla ja vilu tai muu vaivasi, niin sai heinälatoihin lämmintä mennä etsimään ja jos ei lämmintä siellä saanut, niin sai juosta niityillä ja mäessä niin että varpaan päät kiviin ja kantoihin mäsäksi hakkasi ja heinän terävä sänki niitä kaulasta alapuolella kulutti, kipeästi viiltäen juuri kuin poikki leikaten.
Repaleiset oli vaatteet, eikä kengistä puhettakaan, silloinkaan kun härmää jo aamusilla maahan paksulta laski. Emäntäkään ei huomannut tuota, kun ei huoli pojan terveydestä mitenkään ajatuksiin pöllähtänyt. Joutuin vaan joka aamu käskettiin ylös nousta ja paimenmatkalle suoriutua, ettei karja muiden karjasta jälemmäksi jäisi. —
"Äiti, Miskan voi-aski jäi tuohon, minä juoksutan perähän, hän menee vielä likellä," Eeva eräänä aamuna äidille sanoi ja aikoi askin vientiin lähteä.
"Älä mene, voittakin tulee toimeen tuollainen nuljus … liekö kotonansa rasvan hernettä moneen vuoteen ollut…"
Eeva ei lähtenyt juoksemaan Miskan perään, vaan rupesi miettimään.
"Minkähänlaista olisi, äiti, jos olis niin köyhä, ettei milloinkaan olisi voita?" kyseli hän pureskellen voileipäänsä.
"Mitä sinä nyt sellaisia kyselet… Ei suinkaan se mitään hupaista ole, köyhyys."
"Mutta jos Miskan on nyt paha olla, kun ei ole voita?"
"Joutavia! Ole nyt jo ääneti. Älä nyt vaan kylässä tuollaisia rupea puhumaan."
"Eei. – Mutta, kuinka ei kylässä saa sellaista puhua, äiti?"
"Jopa Eeva nyt taas on ilkeä."
"Älkää narratko, itse olette ilkeä kun ette sano."
Keskustelu loppui. Eeva nojasi takkarautaa vasten, söi voileipäänsä ja mietti.
"Antakaa nyt minä menen viemään Miskalle voita," hän taas vähän ajan päästä sanoi.
"No eipä Eeva nyt taas tyydy vähään. Ymmärräthän ettei voita sovi jokapäivä panna; … mistä se tulis, hyvä lapsi. Täytyy olla tarkoin, ei sillälailla kannata. Ei missään panna paimenelle voita aina; silakkaa vaan ja leipää ja piimää."
"Pantiinpa mullekin voita aina ja juustoa." Eeva hymyili.
"No saattoikos äiti omaa lastansa muuten paimeneen panna, eipä toki."
Eevaa liikutti varmaan hellät tunteet, koska kieppasi äidin kaulaan.
Pyysi sitten kahvia ja sai.
Paimenen voi jäi unohduksiin… Lapsi tunsi niin helliä tunteita äitiä kohtaan, ettei tuolla asialla raatsinut enää kiusata häntä.
Äiti kiersikin asian taitavasti ja lapsi oppi sen ohessa tärkeitä elämän ohjesääntöjä.
Kun Eeva kasvoi, tuli toiset esteet paimeneen menemiselle. Kolmentoista vuotiaana hän jo rupesi liian vanhaksi ja suureksi itseänsä siihen toimeen arvelemaan. Kun ei se syy oikein auttanut isää vastaan, joka käritti vaan ja käski suunsa sellaisista jutuista kiini pitämään, niin äiti riensi apuun ja rupesi hänkin itseänsä vanhaksi arvelemaan … kehui välttämättömästi jo kotiaskareissa apua tarvitsevansa. Tuotakin isä mörisi hiukan vielä vastaan, arvellen että akat hänen kanssansa tahtovat vaan juonitella … koukkuja keksivät että tyttö kotona saisi laiskotella. Mutta kun se nyt oli kerran tavaksi tullut isälle, antaa perään äidille, kaikessa mikä Eevaa koski, ja kun ei tyttö ennenkään ollut varsinaisesti karjaa paimentanut, eikä muitakaan pikku tehtäviänsä kätevästi toimittanut, niin myönnytyksen ukko nytkin lopulta parhaaksi katsoi. Ei muuten enää paljon välittänytkään koko tytöstä, kun se kerran aivan äidin ohjauksen alle oli jäänyt, niin vastakin jääköön. Sen enempää puhumatta rupesi hän paimenta kuulustelemaan.
Sitten sai Eeva kotona äidin apuna olla, jos tahtoi ja äiti apua tarvitsi.
Heinänteon aikana tuli sopivaa ulkotyötä. Silloin teki mieli väen joukkoon … kun siellä oli niin hupainen olla … ja pitihän sitä työtä tekemään oppia. Äiti sai yksin kotona toimeen tulla ja hän tulikin. Niittuväki arveli myöskin, että onhan tuosta jotain apua, saa luokoa pidellä ja aamusilla kun niitetään, karhoa levitellä. Mutta tuo rupesi Eevan mielestä pian niin lapselliselta tuntumaan