Laakson lilja / Maaseutuelämän kuvaus
LAAKSON LILJA
Kreivitär Natalie de Manerville'lle.
'Minä alistun toivomukseesi. Naisella, jota me rakastamme enemmän kuin hän meitä, on etuoikeutena saattaa meidät joka tilassa unohtamaan terveen järjen vaatimukset. Jottemme näkisi hänen rypistävän otsaansa, hävittääksemme nyreämielisen ilmeen noilta huulilta, jotka pieninkin kieltäytyminen tekee murheellisiksi, me voitamme ihmeellisesti vaikeuksia, vuodatamme vertamme ja tuhlaamme tulevaisuuttamme. Tänään sinä tahdot kuulla minun menneisyyteni, tässä se on. Tiedä kuitenkin, Natalie: sinua totellessani minun on täytynyt tukahduttaa voittamattomia vastenmielisyyksiä. Miksi sinä epäilit noita äkillisiä ja pitkiä unelmia, jotka joskus valtasivat minut keskellä onnea? Miksi minun vaikenemiseni saattoi sinut tuollaiseen rakastetun naisen viehättävään vihanpurkaukseen? Etkö sinä voinut leikkiä luonteeni vastakohdilla kysymättä niiden syitä? Onko sinun sydämessäsi salaisuuksia, jotka ilmitullakseen tarvitsevat minun salaisuuksiani? Oli miten oli, sinä olet sen aavistanut, Natalie, ja ehkä on parempi, että sinä tiedät kaiken. Niin, minun elämääni hallitsee eräs aave. Se hahmottuu hämärästi vähimmästäkin sanasta, mikä sitä koskee, se liehuu usein itsestään minun yläpuolellani. Minun sieluni pohjalle on haudattu valtavia muistoja, ne ovat ikäänkuin nuo meren tuomat, jotka ilmaantuvat tyynen hetkinä ja joita tyrskyt vellovat pirstaleina hiekalla. Työ, jota aatteiden ilmaiseminen vaatii, on hillinnyt noita vanhoja mielenliikutuksia, jotka liian äkkiä herätessään tekevät minulle niin pahaa. Jos tässä tunnustuksessa kuitenkin on kohtia, jotka loukkaavat sinua, niin muista, että olet uhannut minua, ellen tottelisi. Älä siis rankaise minua käskyjesi täyttämisestä. Toivoisin, että luottamukseni lisäisi sinun hellyyttäsi. Tapaamme tänä iltana.
Felix.'
Ketä kyynelten ruokkimaa neroa me kerran saamme kiittää liikuttavimmasta elegiasta, kuvauksesta, joka sisältää äänettömästi kestettyjä sielunmyrskyjä, myrskyjä, joita saavat kärsiä nuo sielut, joiden hennot juuret eivät vielä kohtaa kuin kovia kiviä kotoisessa maaperässä, joiden ensi kukoistusta raastavat vihamieliset kädet, joiden kukkia ympäröi jää sinä hetkenä, jolloin ne avautuvat? Kuka runoilija kertoo niiden lasten tuskat, joiden huulet imevät katkeraa rintaa, joiden hymyilyn tukahduttaa ankaran silmän tuikea välähdys? Runoelma, joka esittäisi nuo sydän parat, joiden tunne-elämä kehittyy ympäristön alituisen ahdistelun alaisena, olisi todellinen kertomus minun nuoruudestani. Kenen turhamielisyyttä saatoinkaan minä loukata, minä, joka olin vastasyntynyt? Mikä fyysillinen tai moraalinen puutteellisuus tuottikaan minulle äitini kylmyyden? Olinko minä siis kuin välttämätön paha, sellainen, jonka syntyminen on satunnaisuuden varassa, tai sellainen, jonka elämä on moite? Kun minä, oltuani maaseudulle elätettäväksi jätettynä ja kolme vuotta perheeni unohtamana, palasin isäni kotiin, merkitsin minä siellä niin vähän, että sain kokea siitä ihmisten sääliä. En tuntenut ajatusta, en onnellista sattumaa, joiden avulla olisin voinut päästä tästä ensimäisestä syrjäytyksestä: olin tajuton lapsi, ihminen ei minussa vielä ollut herännyt. Vähintäkään lieventämättä minun kohtaloani veljeni ja kaksi sisartani huvittelivat minun kärsimyksilläni. Sopimusta, jonka nojalla lapset salaavat pienet rikoksensa ja jonka jo kunniantunto heille opettaa, ei ulotettu ollenkaan minuun; vieläpä sain lisäksi usein kärsiä rangaistuksen veljeni rikoksista voimatta vastustaa tätä vääryyttä. Mielistelykö, jolla on itunsa lapsissa, sai heidät myötävaikuttamaan minua ahdistettaessa, jotta he saavuttaisivat heidän kaikkien pelkäämän äidin mielisuosion? Oliko se heidän jäljittelytaipumustensa vaikutusta, johtuiko se voimain koettelemisen tarpeesta tai säälin puutteesta? Mahdollisesti kaikki nämä syyt yhdessä riistivät minulta veljeyden sulot. Kaikesta tunne-elämästä osattomana minä en voinut ketään rakastaa, ja luonto oli kuitenkin tehnyt minut rakastavaksi! Onkohan enkeliä, joka kokoaisi tuon alati hyljätyn tunteellisuuden huokaukset? Jos muutamissa sieluissa väärin kohdellut tunteet muuttuvat vihaksi, keskittyivät ne minun sielussani ja kaivoivat sinne vuoteen, josta ne myöhemmin hyökkäsivät minun elämääni vastaan. Kunkin luonteen alttiuden mukaan höllentää vapisemiseen tottuminen suonia, synnyttää pelkoa, ja pelko pakoittaa aina väistymään. Siitä johtuu heikkous, joka kalvaa ihmistä ja istuttaa häneen jotain niin sanoakseni orjamaista.
Nuo alituiset hyökkäykset totuttivat minut käyttämään voimaa, joka kasvoi harjoituksesta ja valmisti minun sieluani siveellisiin kieltäymyksiin. Alinomaa odottaen uutta surua, kuten marttyyrit odottivat uutta iskua, minun koko olemukseni ilmaisi synkkää mietiskelyä, joka hävitti lapsuuden viehätykset ja liikunnot. Se saattoi minut tilaan, joka lähenteli vähämielisyyttä ja antoi aihetta äitini turmiokkaille ennustuksille. Varmuus siitä, että minulle tehtiin vääryyttä herätti ennenaikojaan sydämessäni ylpeyden, tuon järjen hedelmän, joka epäilemättä ehkäisi ne huonot taipumukset, joille tuollainen kasvatus antoi virikettä. Vaikkakin äitini laiminlöi minut, olin minä joskus hänen ajatustensa esineenä. Silloin tällöin hän puhui minun kasvatuksestani ja ilmaisi halua ottaa siitä huolehtiakseen; hirveät väristykset kulkivat joka kerta lävitseni ajatellessani niitä viiltäviä tuskia, joita jokapäiväinen yhdessäolo äidin kanssa oli minulle tuottava. Minä siunasin yksinäisyyttäni ja olin onnellinen saadessani pysyä puutarhassa, leikkiä kivillä, tutkia hyönteisiä ja katsella taivaan sinistä lakeutta. Eristäytyminen oli tosin omiansa tekemään minusta uneksijan, mutta taipumuksen mietiskelyihin sain minä eräästä seikkailusta, joka teille on kertova minun ensimäiset onnettomuuteni. Minusta välitettiin niin vähän, että lastenhoitaja usein unohti asettaa minut nukkumaan. Rauhallisesti kyyristyneenä viikunapuun alle minä katselin eräänä iltana tähtiä tuolla uteliaalla mielenkiinnolla, joka valtaa lapset ja johon minun aikaiseen kehittynyt melankoliani lisäsi jotakin sentimentaalista ymmärtämystä. Sisareni leikkivät ja huusivat. Minä kuuntelin heidän etäistä hälinäänsä kuin säestystä omiin mietteisiini. Melu lakkasi, yö saapui. Sattumalta äitini huomasi poissaoloni. Välttääkseen moitteita meidän hoitajamme, peljättävä Karoline neiti, hyväksyi äitini väärät kuvittelut väittäessään, että kotini kauhistutti minua, ja että olisin aikoja paennut, ellei hän olisi pitänyt minua silmällä. Minä en ollut tyhmä, vaan salamielinen; kaikissa hoitoonsa uskotuissa lapsissa hän ei ollut koskaan tavannut ketään, jonka taipumukset olisivat olleet niin huonot kuin minun. Hän oli etsivinään ja kutsui minua, minä vastasin. Hän tuli viikunapuun luo, jonka juurella hän tiesi minun olevan. – Mitä teit sinä täällä? sanoi hän. – Katsoin tähtiä. – Sinä et katsellut tähtiä, sanoi äitini, joka kuunteli meitä parvekkeelta, tunnetaanko tähtitiedettä sinun ijälläsi? – Ah! rouva, huudahti neiti Karoline, hän on avannut vesisäiliön hanan, puutarha on tulvan vallassa. Syntyi yleinen häiriö. Sisareni olivat huvin vuoksi vääntäneet hanan auki nähdäkseen veden juoksevan, mutta hämmästyneinä vesisuihkusta, joka oli heidät ylt'yleensä kastellut, he olivat menettäneet malttinsa ja paenneet voimatta sulkea hanaa. Yllätettynä ja syypääksi todistettuna tähän kujeeseen, leimattuna valehtelijaksi, kun minä vakuutin viattomuuttani, minä sain ankaran rangaistuksen. Mikä pahinta, minua pilkattiin tähtirakkaudestani ja äitini kielsi minua olemasta iltasin puutarhassa. Tyrannimainen kielto kiihottaa aina intohimoa lapsissa vielä enemmän kuin aikaihmisissä. Lapsilla on se etu, että he eivät ajattele muuta kuin kiellettyä asiaa, ja se tarjoaa silloin heille vastustamattomia viehätyksiä. Minä sain siis usein kuritusta tähtieni vuoksi. Kun minä en voinut kehenkään luottaa, lausuin minä niille suruni tuolla ihastuttavalla hiljaisella jokelluksella, jolla lapsi ilmaisee ensimäiset ajatuksensa, osatessani tuskin vielä sanoja sopertaa. Kaksitoista vuotiaana, koulussa, minä vielä tarkastelin niitä ja tunsin siitä sanomatonta nautintoa, niin syvästi painuvat elämän aamuna saadut vaikutukset sydämeen.
Charles, joka oli viisi vuotta minua vanhempi, oli yhtä kaunis lapsena kuin miehenä. Hän oli isäni suosikki, äitini lemmikki ja perheen toivo ja sen kuningas. Hän oli vartaloltaan sopusuhtainen ja voimakas, ja hänellä oli kotiopettaja. Minut, joka olin laiha ja kivuloinen, lähetettiin viideksi vuodeksi erääseen kaupungin koulukotiin ulko-oppilaaksi. Isäni kamaripalvelija vei minut sinne aamulla ja haki illalla. Mukaani sain minä laihasti varustetun eväskorin, sillä välin kun toverini saivat itselleen yllin kyllin ruoka-aineita. Vastakohta minun köyhyyteni ja heidän rikkautensa välillä tuotti minulle tuhansia kärsimyksiä. Kuuluisa Tours'in silavasäilyke oli pääruokana ateriassa, jonka me söimme keskipäivällä, laitoksen aamiais- ja päivällisajan välillä. Tätä valmistetta, jota jotkut herkkusuut suuresti ylistävät, nähtiin harvoin ylhäisten pöydissä Tours'issa, ja vaikka olin kuullut siitä puhuttavan ennen koulukotiin tulemistani,